Tervetuloa normaali viiden päivän työviikko, harrastukset ja arki. Tästä se taas lähtee, pyhien jälkeen, mutta kohti aurinkoa. Kohti pidempiä päiviä, kohti luonnollista D-vitamiinin saantia, kesän kuumia pyörteitä ja viilentäviä jäätelöannoksia. Hurrah!

Sitä ennen pitää kuitenkin vielä tarpoa tovi tässä pimeydessä. Mutta päivä kerrallaan lempivuodenaikani lähenee ja sallin itseni muistella viime kesää, sen loputtomia kuumia suudelmia ja lämpöä ihollani ja toivoa yhtä huippua tulevasta. Kaikki ne upeat illat, uudet tuttavuudet, hilpeät humalat ystävien kanssa ja yksin. Kuinka elämä maistui mansikoilta ja samppajalta, kuinka oli niin läsnä joka tilanteessa.

Mihin se sitten muuttui? Syksy iski vasten kasvoja, pimeys sai valtaansa ja aloitin loputtoman haaveilun. En elänyt enää tässä päivässä vaan jossain tulevaisuudessa. Sitku on sitä ja sitku on tätä. Kun on lunta maassa, kun on uudessa projektissa, sitku tulee se ja se juhla, mutta olinko siinä missä tapahtui juuri sillä hetkellä?

Sisäinen levottomuuteni on hermostuttanut jo pitkään, joku sellainen mikä kalvaa sisintä ettei ole oikeassa paikassa. Kun pitäisi olla sitä ja tätä. Sitku. Ja mitä enemmän olen maannut iltoja sohvalla, eläen muistellen menneitä ja ajatellen tulevaa olen vajonnut entistä syvemmälle, yrittäen sitten jossain hetkissä raapia itseni ylös ja ottaa kaiken irti ja vähän enemmänkin, kun olen tajunnut olevani kerrankin miellyttävässä tilanteessa. Mutta kun en koko ajan elä tässä ja nyt niin ihmekös tuo, että toisinaan ahdistaa.

Vuodenvaihteen jälkeen mietin taas elämäni tarkoitusta. En päässyt yli siitä yksinäisyyden tunteesta mikä valtasi minut kadulla rakettien loisteessa. Elämälläni täytyy olla toinenkin tarkoitus, se vain pitää löytää. Tämä polte alkaa pikkuhiljaa olemaan jo vatsahaavaa lähellä oleva närästys, mikä ei ole suotavaa kenellekään.

Jostain se ajatus tuli, kutitellen. Ensin ei mitenkään sanoina, mutta tässä ja nyt -ajatteluna. Töissä loppiaisaattona sain sille sanoja, kun puhuimme kollegan kanssa joululahjoista. Hän kertoi saaneensa sähkökitaran ja vaikka ei osaa soittaa nuottiakaan sanoi sen rämpyttämisen olevan ihan kivaa ajankulua. Itse aloin kertomaan kuinka olen vuosikaudet halunnut opetella soittamaan kitaraa ja suunnittelimmekin Landolan ostoa ja kitarakurssin aloittamista. Sitä, kuinka illanistujaisissa kaivaisi kitaran esille ja kaikki laulaisivat ja kuinka hauskasti aika silloin menisi. Heh. Mutta siemen sanoille oli annettu.

Vietin hauskan illan ystäväni Koon kanssa, ennen hänen lähtöään maailmalle. Emme olleet myöhään ja joskus ehkä aikaisemmin minua olisi saattanut harmittaa mennä taas tyhjään kotiin, kuin heittää ilta hukkaan, mutta jostain syystä olo oli levollinen. Ilta oli juuri Koon ja minun näköiseni, vaikka loppuikin hieman surullisesti hyvästeihin, haikeaan tunnelmaan tiedosta, että menee kuukausia ennenkuin taas näemme. Mutta jotain hyvääkin, ei loppiaisena krapulaa tiedossa.

Torstaina heräsin siis virkeänä ja luettuni lehdet avasin koneen. Ajattelin katsella naamakirjan statuspäivityksistä jos joku kaipaisi luisteluseuraa. Sanotaanhan sitä kerran kesässäkin niin kait sitä kerran talvella pitäisi luistellakin. Niinhän sitä risteily-äM sitten alkoi tsättäämään tiedustellen onko krapulaa. Hän tiesi minun menneen sushille ja iltaa istumaan ja vastasin sitten ettei ole, kuinka niin. Kuulemma sushista tulee aina krapulaa, sen kanssa kun pitää juoda.. Tapansa kullakin jatkoin ja aloimme keskustella loppiaisen vietosta. Taas alkoi kiertely ja kaartelu kunnes kysyin suoraan tulisiko hän luistelemaan. Ei, hänellä on hiihtoa kuvioissa. En jaksanut vievata tätä sen enempää vaan luovutin ja päätin lähteä itsekseni.

Pakkasin luistimet ja iPodin mukaani ja kävelin läheiselle kentälle. Alun hapuilun jälkeen liu'uin Phil Collinsin kanssa, tuulenvire kasvoillani ja niin onnellisena. Tietämättä mistä se tulikaan. En ollut kuunnellut Collinsia, jota kuitenkin olen fanittanut jo 10-vuotiaasta lähtien, pitkiin aikoihin, mutta muistin laulujen sanat ja kauniiden sävelten, koskettavien sanoitusten virratessa tajuntaani ymmärsin, että minun oli hyvä olla siinä. Siinä hetkessä. Luistellessa Phil Collinsin kanssa. Kuluttaa aikaani jäädytetyllä kentällä, auringon yrittäessä paistaa pilviverhon takaa. Juuri näin halusin sillä hetkellä kuluttaa aikani. Ja kliseisesti, varmasti hehkulamppu näkyi pääni yläpuolella kun se iski. Elämäni tarkoitus. Kuluttaa aikaa.

Kuluttaa aikaa - itselleen mahdollisimman miellyttävällä tavalla. Sitähän tämä elämä on, ajankulua kunnes loppuu. E tarvitse olla mitään, saavuttaa mitään vaan kuluttaa aikaa miellyttävällä tavalla. Se on sitten eri asia jos ajan kuluttamisesta seuraa jotain saavutuksia, mutta pohjimmiltaan, elämässä kulutetaan aikaa.
Toki myös 42 on ihan toimiva, muttei tunnu näin hyvältä! Ei enää mitään paniikkia siitä ettei ole jossain tietyssä asemassa, ei ole lisääntynyt, ei ole sitä tai tätä ja miettiä mitä täällä tekee, miksi täällä ylipäätään elää.

Täällä kulutetaan aikaa ja that's it. Ja siis itselleen miellyttävällä tavalla. Jos ei pidä keitetyistä herneistä niin kuluta aikaasi syömällä jotain muuta. Ja tietenkin ajan kuluttaminen tarkoittaa sitä, että elää tässä hetkessä, ei sitku sitä ja tätä. Eihän sitä tulevaisuuden tai menneisyyden aikaa voi kuluttaa.

Joskus pitää kulkea pitkä tie päästäkseen lähelle. Kunpa tämän olisi keksinyt pari vuosikymmentä sitten! Mutta enpä jää sitä harmittelemaan, koska silloin en kuluttaisi aikaa itseäni miellyttävällä tavalla, enkä voi kuluttaa enää mennyttä, kertaalleen kulutettua aikaa. Ensin kulutetaan aamu, sitten aamupäivä, sitten päivä, iltapäivä, ilta ja lopulta yö, jonka jälkeen aloitetaan alusta. Elämä on yhtä kulutusjuhlaa - ilman hätää ja hoppua, tässä ja nyt. Sarja erilaisia kokemuksia.

Levottomuus katosi ja jotain lämmintä läikkyy sisimmässäni, ehkä se on se mielenrauha tästä elämäni tarkoituksen keksimisestä. Juuri se tasapaino, se ettei hötkyile mitä huominen tuo tai murehdi mitä eilinen vei vaan kuluttaa aikaansa tässä ja nyt. Ja elän täällä kuluttaakseni aikaani minua miellyttävällä tavalla enkä haikaile mitä se voisi olla kun se on tässä ja nyt. Mahtavaa!

Tämän oivallettuani päätin kuluttaa loppupäivän television ääressä sohvalla, vihdoinkin mielenrauhan kanssa, että ole tuhlaamassa mitään, haikaillen menetettyjen mahdollisuuksien perään, mutta risteily-äM keskeytti aikomukseni alkamalla tsättäämään. Taas kaartelua kunnes päätin olla kuluttamatta aikaani tyhjänpäiväisyyksiin ja kirjoitin sen hänelle. En jaksa tällaista kissa-hiiri -leikkiä, johon yhtäkkiä kundi toteaakin, eieiei, kyllä hän haluaa nähdä. Sillä seurauksella, että otimme illalla luonani Trivial Pursuit -ottelun. Olihan sitä hauska nähdä ja ilta oli mukava, jota siivitti pari pusua muttei muuta. En olisi kyllä jaksanutkaan. Heitin hänet pihalle kun olimme alustavasti puhuneet ottavamme heti seuraavana päivänä uusintaottelun.

Perjantaina tsättäilimme taas ja hän perui. On kuulemma liian väsy. Kulkee fiiliksen mukaan. Ihmeellinen tuuliviiri, siinähän kulkee. Kirjoitin, ettei sopimattomuutta kovin pitkälle pysty, spontaanius on kyllä hieno asia, mutta toisinaan pitää myös pitää sovitut asiat. Tosin ei se peruuntuminen haitannut, kulutin mieluusti aikaa itseni kanssa, sillä lauantai-iltana olin joka tapauksessa lähdössä ulos. Mietin kyllä, että kannattaako kuluttaa enää ollenkaan aikaa toivottomaan ja sopimattomaan tapaukseen, mutta katsotaan kun se kohdalle taas osuu.

Lauantaina lähdin salsabileisiin. Oih niitä kuumia rytmejä, hikisiä vartaloita. Ja hirvittävä lauma mimmejä seisomassa, kun kundit tanssivat omien pariensa kanssa.. Ei ilta ihan seisoskeluksi mennyt, pari vapaata latinoa oli eksynyt paikalle ja pyörittivät meitä parittomia. Oli hauskaa huomata, etteivät tanssitreenit ole menneet hukkaan ja ehkä jonkinsortin vaikutuksen teinkin yhteen meksikolaistyyppiin, sillä hän halusi kovasti yhteystietoni. Otin hänen numeronsa, mutta enpä taida soittaa. Not my type - vaikka askeleet melko hyvin osuivatkin kohdalleen.

Olin kuitenkin hetkessä kiinni, läsnä ja nautin joka minuutista. Tätähän tämä elämä on, ajan kuluttamista. Tässä ja nyt. Ja jos aika ei kulu miellyttävällä tavalla niin tekee sitten jotain muuta. Nyt olen kuluttanut aikaani kirjoittamiseen, mutta omasta halustani. Ja huomenna kulutan aikaani taas lisää, sillä sehän se on loppujen lopuksi elämäni tarkoitus.