Minulla on ollut vaikeaa. Perfektissä senkin takia, että vaikka vaikein hetki on taas ohi tunnen silti, että vaikeudet jatkuvat. Koskaanhan ei taida tulla tilannetta, että vaikeuksista voisi puhua imperfektissä. Että ne olisivat ohi kokonaan. Paskan määrä on kuulemma vakio, mutta nyt tuntuu kovin kaukaiselta ajatella kuolinvuoteella katsovansa taaksepäin ja toteavansa, että joskus on ollut hyviäkin hetkiä.

Lopetin kirjoittamisen osittain siksi etten jaksanut. Ei kiinnostanut eikä huvittanut. Elämä oli muutenkin liian raskasta, että olisin vuodattanut sitä kirjaimiksi. Kaikki tuntui kovin mustalta ja pienetkin asiat ärsyttäviltä. Jopa ajatus siitä, että jakaisin ajatuksiani täällä, muiden luettavaksi itse saamatta siitä mitään ahdisti niin paljon, että näin paremmaksi olla kirjoittamatta. Osittain lopetin kirjoittamisen, koska miksi minä kertoisin kenellekään mitä minulle kuuluu, ketä olen pannut, missä ja milloin kun en tiedä mitä muiden elämään kuuluu, kun kukaan ei jaa minulle mitään? Miksi minä annan - mutten saa?

Kävin pienellä hermolomalla. Helmikuun puolivälissä vietin vielä upean illan the eksän kanssa, mutta sitten jotain muuttui. Pakenin sitäkin, kuten kaikkea, työtilannetta, pakkasta, yksinäisyyttä, itseäni, ulkomaille maaliskuussa. Se tekikin ihan hyvää ja sai ajatuksiani pois arjesta. Siitä tilanteesta missä olen elämässäni, siitä mitä en sittenkään tunnu hyväksyvän. Rentouduin kuitenkin loppupäivinä niin, että sain sieltä pisteenkin, espanjalaishurmurin, joka oli tullut nauttimaan karnevaaleista. Hän halusi numeroni ja kirjoittikin tekstarin, mutta mitä järkeä on haihatella mitään miehestä, jonka kanssa välimatkaa on tuhansia kilometrejä. Mmmmukava ilta, jäi mukavat muistot.

Kuvittelin elämäni ja ajatukseni normalisoituvan, mutta arki ahdisti aina vain eikä tuntunut asettuvan millään. Kuten aiemminkin, otin taas pakenemisen käyttööni ja lähdin risteilemään. Sieltä nappasin Jiin, ihan kivannäköisen länsirannikon kundin, mutta olisi senkin pisteen voinut jättää väliin. Kiesus mitä kännisähläämistä. Ja muistikuviahan on turha kaivata. Mutta kait se lasketaan kuitenkin, joten numero kahdeksan tuli siitä. Vaihdoimme numerot ja jotain tekstareita laittelimme myöhemmin, mutta mitäpä tuota sen kummemmin, välimatka on välimatka, oli sitä tuhansia tai satoja tai vaikka vain kymmeniä kilometrejä, sitä on aina kuitenkin liikaa.

Lumien sulaessa arkikin alkoi taas jotenkin asettumaan ja ahdistus, rintaa puristava panta hellitti otettaan. Alkoi olla pikkuhiljaa taas hyvä omissa rutiineissa ja elämänsä pienissä tapahtumissa. Sain vahvistusta ystäviltä siitä, että olen tärkeä ja jotenkin sitä taas alkoi hyväksymään, että tätähän tämä elämäni on, päivästä toiseen, samaa - tai vaikka välillä hieman erilaistakin leffaillasta, siitä kenen kanssa käy bissellä tai treeneistä riippuen. Mutta sitä, että jaan kokemukseni itseni kanssa. Ja in the end of the day menen itsekseni nukkumaan. Tätä tämä on. Deal with it. Muut menevät elämässään eteenpäin, solmivat avioliittoja, hankkivat lapsia, töissä ylennyksiä ja aloittavat uusia, jännittäviä harrastuksia. Minä olen joka vuosi aina samassa.

Ja koska jostain kumman syystä, liekö horoskoopista tai puun juurien asennosta riippuen kun elämä ja olo tasaantuu aiheutan itseni taas johonkin kummaan kriisiin. Tällä kertaa sitten huhtikuussa firman tilinpäätösjuhlissa esimies-Ee, mies joka on vuoden käynyt tervehtimässä minua huoneessani useasti päivässä, yllättäen suuteli minua. Tai no, ei se loppupeleissä mikään yllätys ollut. Se on ollut kutkutus ilmassa siitä päivästä lähtien kun tutustuimme.

Mutta, ainahan näissä on mutta. Jos ei kyseessä ole fyysinen välimatka niin sitten henkinen. Sitähän se naimisissaolo lienee - jos pari ei ole naimisissa keskenään. Siksi Ee ei ole aikaisemmin tehnyt mitään, herrasmies, mutta nyt tehtyään eropäätöksen hän päätti ottaa riskin ja katsoa mitä kanssani tapahtuu. Tosin mielestäni hän teki sen liian aikaisin. Ero on vasta päätöksen asteella ja siitä syystä hänestä ei saa pisteitä. Vielä. Tai koskaan.

Hämmentävää on ollut tuon illan jälkeen. Hän hämmensi vielä lisää pari viikkoa tilinpäätösjuhlien jälkeen taas uudella baari-illalla, jossa estot katosivat lähes kokonaan. Siitä onkin aikaa kun joku on imenyt rintaani ravintolassa, julkisella paikalla. Kuinkahan moni on pelehtimistämme katsellut..? Huh sitä kiihkon määrää. Mutta taas, Ee poistui kotiinsa. Ehkä ihan hyvä, sillä työpaikalla voimme käyttäytyä vielä kuten mitään ei koskaan olisi tapahtunutkaan. Mutta pinnan alla kytee.

Tsättäilemme joka päivä. Töissä päivällä. Illalla kotona. Jaamme tapahtumia, ajatuksiamme, huolia, murheita ja turhia toiveita. Ja se on koukuttavaa. Se tuntuu hyvältä. Ja on samalla niin tuhoontuomittua. Yritin pääsiäisenä lopettaa koko touhun. Oli eksän ja minun vuosipäivä, valmiiksi jo herkällä tuulella ja Ee sai kirjoittamalla kaikki typerät tunteet pintaan, kaiken sen typerän olon miksi hairahdin taas eksään ja siihen tuskaan, miten paljon pieneen sydämeen sattuu, sen tunteen etten koskaan pääse yli siitä mitä minulle, meille eksän kanssa tapahtui. Tietämättään. Vain kirjoittamalla omasta elämästään. Kommentoimalla minun vastauksiini. Itkin ja kirjoitin kunnes en itkultani kyennyt enää kirjoittamaan. Rauhoituttuani hieman sain näppäiltyä, että tämän on loputtava. Nyt. Etten voi ihastua mahdottomaan ja särkeä sydäntäni taas.

Eihän se mihinkään loppunut. Prkl. Mieli on heikko. Heikkona siihen, että vihdoinkin joku on minusta kiinnostunut. Minusta! Ihmisenä. Siitä kuka olen ja minkälainen. Mitä ajattelen, mitä teen. Eikä siitä että tästä varmaan saa seksiä ja voi sitten taas jatkaa matkaansa jonnekin muualle. Mutta nyt en sitten enää tiedä olenko ihastunut itse Eehen - vai siihen, että joku on minusta kiinnostunut.

Ilmeisesti kuitenkin olen ehkä ihastunut itse ihmiseen, sillä sain vappuna toisen ihastumistunnustuksen. Tuttavani äM, ystäväni Teen kautta tutustumani mies ja  rekkamiehen kaveri, on jo pidemmän aikaa ollut minuun ihastunut, mutta on ilmeisen ujo ja jossain määrin olen ilmeisesti onnistunut torppaamaan jutuillani minkäänlaiset aloitukset. Ilman sen kummempia suodattimia olen kertonut sähläilyistäni, koska en ole koskaan ajatellut hänestä ystävää enempää. Ja ihan kaikenlaisia sähläilyjä ei kannata kertoa poikaystäväkandidaatille. Mutta se ei ole tainnut estää hänen tunteittensa muodostumista. Äh.

Näimmehän me helmikuun alussa kotikaupungissani ja ennen pääsiäistä lähdin ex tempore hänen luokseen dokaamaan. Mukava ilta, mukava kundi, mutta kun missään ei tunnu kipinöitä niin olisi se aika kurja temppu hänellekin antaa ymmärtää, että olisi jotain mahdollisuuksia. En seurustele seurustelun vuoksi, enkä halua satuttaa toista aloittamalla seurustelua siksi, että toinen on ihastunut. Joten ehken sittenkään ole ihastunut siihen, että joku on ihastunut minuun, vaan olen oikeasti ihastunut Eehen. Tai ainakin vähän. Ihan pikkiriikkisen.

Maanantaina Ee vie minut syömään. Hän haluaa keskustella tilanteesta kasvotusten, selvinpäin. Ihan hyvä. Vaikka toisaalta, mitä tässä on keskustelemista niin kauan kun hän on naimisissa. Tämä on nyt hänelle jotain uutta (leikkiä) väljähtyneen avioliiton tilalle, minulle tämä on ajankulua. Kunhan en nyt ihastu korviani myöten. No, maanantaihin mennessä en ehdi ja maanantaina lienee jossain määrin ehkä myös viisaampi siitä kannattaako edes jossain hamassa tulevaisuudessa ihastua.

Mutta jos tämä nyt hieman edes piristäisi, tätä elämää, tätä hetkeä, tässä ja nyt. Kevät on ollut aika raskasta mikä näkyy tilastossakin, neljä kertaa seksiä tämän vuoden puolella, kolmen eri miehen kanssa. Kohtahan tuota voi harkita verenluovutusta.. Ee on toki pari kertaa herättänyt sen sellaiset halut, että loppupeleissä on harmittanut lähteä samaa matkaa pois, koska seksiä häneltä ei saa, mutta seksiseuraa ei sitten saanut hankittua tilalle.

No, ehkä ollutkin ihan hyvä taukoilla pisteiden saralla. Tärkeämpää on nyt saada oikeasti elämä taas maistumaan, tuntumaan hyvältä olla tässä ja nyt, näissä arjen askareissa mitä teen, mitä koen. Hyväksyä taas uudestaan se mitä olen, missä olen, mitä elämäni on. Kunnolla, eikä pintapuolisesti niin että kohta saa taas pysähtyä miettimään.

Ja hyväksyä sekin tosiasia, ettei täällä koskaan mene mikään tasan. Jos nyt annan, niin ehkäpä saan sitten jossain toisessa tilanteessa. Toisaalta, nyt kun kirjoittamisen palo on taas syttynyt, ehkäpä saan tästä hieman itsekin, jotain rauhaa. Ja annan toisille ajankulua sen lisäksi, että myös tietoa minusta, elämästäni vaikken heidän elämästään koskaan mitään kuulisikaan. Sillä sitähän tämä elämä pohjimmiltaan on. Ajankulua.