Voiko vitutukseen kuolla? Ei kait, vaikka pahalta se tuntuukin. Ja kun sitä kertyy niin se tuntuu pahemmalta ja pahemmalta - ja loppupeleissä se kait voi tappaa. Ellei siinä vitutuksen aallossa opi uimaan. Ja onhan tuota työn puolesta opetettu, että heitetään kylmään veteen ja katsotaan miten sitä räpiköi pinnalle. Kyllä tästä - kin - taas räpiköi.

Olen ollut kirjoittamatta aika kauan. Viimeisin merkintä on marraskuun alusta. Paljon on tapahtunut, mikä nyt sinällään ei ole ihme, useasti jälkeenpäin katsottuna elämäni on aika tapahtumarikasta. Mikä nyt sinällään määritellään rikkaudeksi ja mikä ei.. Mutta onneksi nyt ollaan kevääseen päin menossa ja kohti aurinkoa, rakastajaani, kauan kaivattua.

Marraskuu oli pitkä ja synkkä. Leikkasin rock/punk -tukan, kävin juhlimassa synttäreitäni ja laskin päiviä milloin voin mennä verenluovutukseen. Sillä minähän en anna, nyt oltiin todella lähellä hetkeä ettei tarvitse ruksata laatikkoa 'en ole harrastanut tuntemattoman kanssa seksiä neljään kuukauteen'. Yritin jaksaa töissä ja kaiken tämän hässäkän ja elämäänvittuuntumisen keskellä sain tekstiviestin. The eksältä. Syntymäpäiväonnittelut. Hurrah! Tai no, ensin ajattelin että wau. Viesti oli jotenkin niin kovin henkilökohtainen. Niin läheinen. Niin --- niin taas sitä vanhaa hyvää, etten voinut olla vastaamatta ajatellen jotain pientä toivoa.

Ja neljän päivän päästä pääsin aloittamaan viestittelyn itsekin, eksän syntymäpäivät. Ja taas viestiteltiin. Hetken toivo jo heräsi ihan uusiin lukemiin, kunnes eksä pääsi kysymään enemmän elämästäni. Kirjoitin että katselen ystävieni lisääntymistä johon hän kysyi miksen minä ole lisääntynyt. Minä? Jaa. Kenen kanssa. Elämä muutenkin hanurista. Jonka jälkeen hän tunnusti olevansa taas kottaraisen kanssa ja lapsi syntyy jouluna.

Voi luoja. Happea. Se purkauksen määrä mitä seuraaviin viesteihin laitoin ei ikinä enää toivottavasti tapahdu. Pienen laskutoimituksen jälkeen totesin eksälle, etten enää ikinä anna kenenkään käyttää itseäni samalla tavalla hyväkseni kuin hän. Prkl, että sulinkin vielä hänen syliinsä keväällä. No, selvisi miksi hän lakkasi pitämästä yhteyttä minuun kuin seinään. Miksi enää naida minua kun kottarainen on paksuna. Jotain rotia miehessä sentään löytyy.. Sillä minähän voisin olla siinä tilassa myöskin.

Mutta sepä sitten siitä. En tiedä milloin olisin ollut niin vihainen, pettynyt, katkera, kaikkea negatiivista mitä vain voi tuntea, kuin silloin. Enkä tuntunut pääsevän siitä yli mitenkään. Sain bilekutsun puolitutuilleni ja hetken jo mietin jättää väliin, kunnes tuumasin, että tämä tilanne vaatii ykkösiä päälle ja tukkaa tötterölle - täydelliset nollaukset.

 Ihan sama onko kotibileet vai päätyykö baariin, tarvitsin pikkumustan ja lilaa luomiin. En ajatellut yhtään mitään, vain alkoholin tuomaa turrutusta, mutta toisen kävi. Koko illan paasattuani miesten kusipäisyyttä en huomannut bileistä yhtä, ehkä toisenlaista, miestä. Kunnes päädyimme baariin.

äM halusi tanssia, hän halusi oppia, hän yritti saada huomioni ja lopulta sen saikin. Hän sanoi kuinka kiinnostavalta persoonalta vaikutin ja haluaisi viedä minut syömään. Syömään? Hassua. Koko ilta tuntui pumpulilta, vellovalta pilveltä ja taksissa, kotimatkalla, kun hän yritti vaihtaa numeroani ihmettelin eikö mies yritäkään tunkea sänkyyni. Mikä ihmeen tapaus tämä oikein on?

Lopulta seuraavan päivän jälkeen sain numeron ja soitin äMmälle. Hän oli hieman hämmentynyt eikä muistanut lupaustaan viedä minua syömään. Keskustelumme tuntui väkinäiseltä ja mietin ettei tuosta herrasmiehestä ole mihinkään, kunnes hän seuraavana päivänä, itsenäisyyspäivänä, soitti aamupäivällä ja ilmoitti tulevansa kahville. Puolen tunnin päästä. No huh, tulipahan kiire. Mutta sain kotini kuntoon ja itseni ja kas niin ensi treffit pääsivät alkuun. Ne venähtivät yhdeksään tuntiin. Istuimme sohvalla ja juttelimme. Yhdeksän tuntia. Vaihtamatta pusuakaan. Mutta sovimme viikonlopulle uudet treffit.

Syömään ja elokuviin. Ne treffit kestivätkin sitten 30 tuntia. Ja sitten seuraavat 44. Ja sitten, en edes pysynyt laskuissa. 13. päivänä seksiä putkeen - pirun menkat katkaisivat hyvän baselinen. Mutta nyt olemme tilanteessa, että äMmällä on nyt minun avaimeni - ja ehkä jossain määrin sydämeni. Vaikka sen saaminen, kaiken katkeruuden jälkeen, onkin vaikea saavuttaa.

Seurustelen.  Jaan elämäni atomit. Olen tilivelvollinen. Jossain määrin vastuussa jostain muustakin kuin itsestäni. Ja kovin hämmentynyt. Tykkään, mutta samalla kapinoin vastaan - itsenäisyydestä on niin kovin vaikea luopua kun siihen on tottunut. Mutta voi hyvä luoja kuinka hyvältä tuntuu käpertyä toisen syliin, vasten toisen lämmintä ihoa. Kuinka hyvältä tuntuu, kun joku pitää huolta eikä tarvitse itse pitää itsestää huolta. Kun on joku johon turvata, joku jonka kanssa touhuta, joku, joka on kanssani, intiimisti, lähellä, kuunnellen ja keskustellen, vieden roskiksen ja silittäen ihoani.

Tällä kertaa tunnistan sen itsestäni, etten ihastunut siihen, että joku on ihastunut minuun vaan ihastuin ihmiseen. Jaamme samankaltaisia arvoja, mielenkiintoja, tekemisiä. Tuntuu kuin olisimme tunteneet vuosikaudet, kaikki on niin helppoa. Mutta onko liiankin?

Nämä viikot ovat menneet nopeasti, arki on astunut suhteeseen ehkä liiankin nopeasti, mutta tunteet eivät ole tulleet samalla nopeudella. Pidän ja tykkään miehestä, äM tuntuu minulle sopivalta vaikka kaikenlaista ärsytystä onkin välillä ilmassa, mutta tuleeko rakkaus vielä? Syveneekö tunteet? Vanha opiskelukaverini sanoi, ettei tässä iässä enää jäädä pariksi vuodeksi katselemaan onko toinen hyvä vai ei vaan tässä iässä jos jotain on tapahtuakseen se tapahtuu nopeasti. Ihan en kyllä vielä ole valmis häihisiin tai lapsentekoon, mutta ehkä yhteenmuutto saattaa olla ajankohtainen. Mutta pitäisikö silloin jo tuntea rakkautta? Vai riittääkö siihen tykkääminen?

Tällä iällä ja kokemuksella mitä minullakin on takana en ole lainkaan varma löytyisikö tuolta jostain enää parempaa. Olen etsinyt niin kauan enkä ole löytänyt. Nyt kohdalleni on osunut lapseton, vain kolme vuotta minua vanhempi, samankaltaisia arvoja arvostava mies, joka selkeästi tykkää minusta. Miksi heittää pois tällaista, miestä joka tekee kanssani asioita, joka jakaa elämän atomeita vaikkakin hänellä on ruskeat silmät (hei vaan arjalaiset jälkeläiset..)? Enkä vielä tunne olevani rakastunut. Voiko rakkautta enää edes tunteakaan kaiken tämän elämän jälkeen? Onko rakkaudellakin kiintiö jonka olen jo käyttänyt?

Koska äM lähestulkoon jo asuu kanssani, viettää kaikki illat kanssani, en ole päässyt kirjoittamaan. Enkä tiedä milloin seuraava kerta tulee kohdalle, mutta olen kaivannut tätä. Tunteitteni ilmaisua, kirjoittamista siitä mitä minulle tapahtuu. Tänään on vapaailta, koska äM on töissä ja hyvä niin, sillä päivällä saatujen, todella huonojen uutisten takia oli pakko saada purkaa kaikki ahdistus, kaikki patoumat johonkin. Voiko vitutukseen kuolla? Punaviini auttaa pitkälle, mutta tämä pidemmälle. Vaikken saanutkaan työpaikkaa minkä halusin, vaikken koskaan pääsekään katkeruudesta eksää kohtaan, saatan saada hymyn taas kasvoilleni. Tyhjennyksen, jonka jälkeen voi taas aloittaa alusta.

Ja vaikken rakkautta vielä tunnekaan tiedän sen olevan lähellä. Sillä päivät ovat pidentyneet. Ja se tietää sitä, että todellinen rakastajani, se, joka saa ihoni sykkimään, se on kohta täällä. Aurinko. Sen mukana varmasti tulee myös rakkaus äMmää kohtaan, päivä kerrallaan. Sillä ei tällaista voi heittää pois, vaikkei se täydellistä olekaan. Olen kuulemma vaimoainesta, vielä aika vitsinä heitettynä, mutta ehkä nyt saattanee olla hetki kun lakkaan keräämästä pisteitä. Lopullisesti. Ehkä tämä viidestoista piste jää viimeisekseni tässä projektissa. Seksin määrässä olen seonnut jo laskuissa, nam. Ehkä seuraavaa itsenäisyyspäivää enkä vietäkään Suomen - ja oman - itsenäisyyteni kunniaksi vaan sen, etten ole enää yksin.

Mutta kuka tietää. Elämä on täynnä yllätyksiä. Ehken pääse katkeruudesta koskaan vaikka haluaisinkin, the eksä seuraa loppuelämäni mukana, mutta saatan joku päivä olla jotain muuta kuin lapseton vanhapiika. Päivä kerrallaan katsotaan tämä kortti. Vaikken sitä hakemaani työpaikkaa saakkaan, on minulla nyt lämmin syli mihin mennä ja se lohduttaa, se antaa tasapainoa kaikelle muulle. Mutta edelleen laitan korkokengät jalkaani, ne punaiset paholaisetkin, ja huumaan. Kohdistaen kaiken sen huuman yhdelle. Panostaen. En enää haaveillen eksästä, en kaivaten hyväksyntää, vaan hurmatakseni yhden miehen niin, että joku päivä voin sanoa rakastavani. Koko sydämestäni. Ja menen sinne verenluovutukseen sitten keväämmällä ;)