Varmaan jo otsikosta päätellen, en ole jouluihmisiä. En enää. Joulun taika on kadonnut vuosien myötä, muuttuen hirvittäväksi pakkopullaksi. Joka joulu viimeisen viiden vuoden aikana olen vannonut lähteväni pakoon ja silti löytänyt itseni samasta tilanteesta, painaen pääni tyynyyn illalla miettien ettei koskaan enää.

Joulun aika on kyllä muuten ihan mukavaa, hyviä pikkujoulubileitä, iloisia ihmisiä, valoja pimeän vuodenajan valaistukseen. Asiakkaan joulujuhlat olivat taas mahtipontiset ja odotetut, mutta kuten viime vuonnakin, olisi ehkä kannattanut jättää se toinen viinilasillinen juomatta. Lähtökohta ihan hyvä, ykköset päälle, hiukset laitettu ja meikki kohdillaan niin, ettei taaskaan kukaan tunnistanut. Heh. Aika suunnattomasti sitä nainen voikin muuttua ja kun toimistolle yleensä raahautuu farkuissa ja neuleessa, tukka roikkuen ja lähes ilman meikkiä sitä yllättää itsensäkin - työkavereista puhumattakaan. Hymyillen otin vastaan ihmetykset siitä, kuinka upealta näytin, mutta loppuillasta en enää muista niitä. Enpä siis olisi ollut kunnossakaan mihinkään muuhun kuin nukkumaan yksikseni. Krapula oli sen mukainen seuraavana päivänä..

Mutta se jouluaatto. Isäni vei hautaansa osan joulun taikaa, sitten veljeni. Eikä ole pieniä lapsiakaan tuomaan sitä innostusta joka tarttuisi. Lähinnä sitä ehkä odottaa äidin lanttulaatikkoa - miksei sitä muuten voisi tehdä vaikka juhannuksena..? Jouluaatto siis merkitsee enää hyvää ruokaa. Ruokaa, jota tulee syötyä niinkuin nälkäänäkevä. Niin, että vatsalaukku tuntuu ratkeavan ja seuraavat kaksi päivää miettii miten ihmeessä sitä enää saa farkkuja kiinni. Idioottimaista. Pinkeä olo joka vielä kaikenlisäksi väsyttää niin, että sohvalle linnoittautuminen on ainut tekemisen vaihtoehto.

Ja kun pari päivää makaat yksin sohvalla niin sitähän sitten taas miettiin syntyjä syviä. Oli siitä jo joulunakin perheen kesken puhetta, yksinäisyydestä, siitä kuinka yksinolevana tuntee olevansa jotenkin ulkopuolinen. Puolikas. Versio 0.5. Saisiko sitä hyväksyntää enemmän jos olisi parillisena kaikkialla?

Ehkä myös parillisena sitä saisi enemmän aikaankin. Lähtisi ulos, siivoaisi, pitäisi itsestään enemmän huolta. Nythän sillä ei ole mitään väliä kun on itsensä kanssa, jos ei huvita, jaksa tai viitsi niin ei ole mikään pakko. Ei toisen takia. Ehkä jos nyt itsensä takia, muttei muuten. Kukaan ei ole näkemässä kuinka laiska sitä oikeastaan on, kuinka päivänsä voi kuluttaa katsomalla tuntitolkulla televisiota ja roikkumalla internetissä niin, että väkisinkin ajattelee 'I have no life'. Toisaalta, itselleen pitää muistaa olla armollinen. Nyt on näin, deal with it.

Vuodenvaihdekin on taas yksi pakkopulla. Kuten kaikki juhlat, vaput, juhannukset. Tekee mieli juhlia jotenkin muuten kuin yksin television kanssa, mutta tuntuu, että kaikilla on jo jotain parisuhdetoimintaa ja jos jonnekin sitten päätyy niin on taas versio 0.5. Antakaa armoa! Kai meidät yksinäisetkin hyväksytään? Ettei meitä vain unohdeta?

Töitä joutuu kyllä tekemään ihmissuhteissa nykyisin kymmenkertaisesti enemmän, sen on huomannut. Kun siinä vierellä on jo joku, mitäs sitä seuraa itsellensä soitella ja kun on puolisonsa kanssa jo puhunut niin mitäs sitä enää soitella jollekin muulle ja kysyä kuulumiset uudestaan. Ja lapsiperheillä on vielä niin paljon enemmän sitä tohinaa, että äkkiä muut unohtuvat. Mutta ei sitä itsekään aina jaksa olla se aktiivinen. Varsinkin kun siihenkin turtuu, että tunne on se, että se olen aina minä joka ottaa yhteyttä ja kysyy kuulumiset. Kyselee milloin olisi mahdollista nähdä. Laiskuus ja tympääntyminen iskevät, antaa olla. I have no life so be it.

Ensin tulee aamu, sitten aamupäivä, päivä, iltapäivä ja lopulta ilta ja voi mennä nukkumaan herätäkseen siihen samaan. Päivät kulkevat eteenpäin ja huomaa vuoden taas menneen. Näihin aikoihin sitä pysähtyy muistelemaan menneitä ja toivoo aina parempaa, mutta miten voi olla, että vuodet alkavat nyt vain olla toistensa toistoja. Kolme vuotta sitten tapaninpäivänä pidin lystiä yhden Hoon kanssa, seuraavana jouluna Aan kanssa. Vuosi sitten ei ollut miehiä, mutta lystiä ja kännäystä ystävien luona. Ensi vuonna varmaan kännään taas jossain, jonkun satunnaisen ihmisen kanssa ja in the end of the day könyän taas viettämään krapulaani yksin sohvalle.

Eniten ehkä tässä häiritsee saamattomuuteni mitä yksinäisyys tuo tullessaan. Kuten todettu, koko päivä voi mennä television ääressä. Ei mitään tuottavaa, ei mitään järkevää, jotenkin hukkaanheitettyä. Se kait tässä on kamalin ajatus. Elämäni on hukkaa. Ja onko hukka yhtä kuin turha? Kait sitä ihminen haluaisi merkitä jotain. No, työpaikallani minut äänestettiin työyhteisön päivänsäteeksi - mikä oli aika ylläripylläri, valituksenikin ovat aika yksinäisiä siis - mutta jos elämä tuntuu merkityksettömältä niin mitä sitä täällä oikein tekee?

Ensi vuonna - kuten aina itselleni nähtävästi lupaan - keksin sen merkityksen. Etten olisi tässä tilanteessa, että huomaan vuoden taas menneen ja olen samassa tilanteessa kuin viime vuonna, etten ole mennyt missään eteenpäin. Vuoden kohokohtana, um, ensimmäisenä tulee mieleen New Yorkissa varastettu reppu. Hellurei, aika kamalaa. Sitten pitää miettiä, tuleehan niitä muitakin mieleen, mutta ensimmäinen spontaani ajatus oli reppuvarkaus. Toki se hallinnoi elämääni aika pitkään, mutta jos ensi vuonna vähän positiivisempia juttuja. Ja se rauha, rauha levottomaan sieluuni ja sydämeeni, että vietän tämän elämän itsekseni. Jaan kaiken, ilot ja surut itseni kanssa - ilman skitsofreniaa. Ja löydän elämälleni jonkun muun tarkoituksen kuin miesten viihdyttäjänä. Nimettömänä yhdenillan ilona. Löydän jotain, mitä odottaa päivisin, että pääsee taas vapaa-ajallaan tekemään.

Ensimmäisenä pitänee varmaan ostaa vitamiineja purkissa, että vähän piristyisi. Luojan kiitos päivät alkavat pidentyä ja kohta on kevät! Hymyilen auringon kanssa kilpaa ja voin kääntää kasvoni lämpöön, ihan yksinkin. Nauttia siitä tunteesta kun säteet tuntuvat kuin kosketukselta. Silloin en ketään muuta elämääni tarvitsekaan.