sunnuntai, 30. kesäkuu 2013

Kiinalainen oman elämän horoskooppi

Paljon on vettä virrannut Vantaassa. Yli vuosi kirjoittamatta tarkoittaa aika montaa eri tapahtumaa ja kokemusta, mitkä on jäänyt dokumentoimatta tähän blogiin. Toisinaan olen miettinyt kirjoittavani, mutta sitten en ole saanut tilaisuutta ja olen pitänyt ajatukseni ominani.

Toisaalta se alkuperäinen ajatus tästä blogista on mennyt jo. Vuoden seksiseikkailut tuli raportoitua muutamien elämänfilosofillisten keittiöpsykologian oppituntien siivittämänä, joten syytä ei sinällään ole enää jatkaa, mutta aktiivisten kirjoituskuukausien aikana ymmärsin tämän helpottavan elämääni. Ehkä toiset on luotu kulkemaan omia polkujaan ja toiset on luotu kirjoittamalla purkavan huoliaan.

Olen edelleen parisuhteessa. Avoliitossa. Joten seksiseikkailutarinoita ei ole kerrottavana - ellei nyt sitten halua nostaa esille äM:n suorituksia. Mutta jos sinkkuna oli välillä hankalaa niin ei parisuhdekaan aina mitään herkkua ole. Miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta. Vaikka kuinka olen pitänyt itseäni mutkattomana tapauksena en taida sitä olla - mutta eipä ole äM:kään. Jotenkin kuitenkin kaiken kinastelun ja mielipahan keskellä sitä tietää, että tämän ihmisen kanssa voi kinastella ilman pelkoa ulkoruokinnasta. Voi todellakin olla oma itsensä. The eksän kanssa sitä joutui pelkäämään.

Kyllä. Mietin vieläkin toisinaan eksää. Vaikka aikaa on kulunut ja alan unohtaa hän palaa mieleeni tasaisin väliajoin. Jostain sitä ei pääse eroon, kuten liikakiloista ja suklaansyönnistä. Näillä kahdella taitaa tosin olla aika vahva korrelaatio, mutta eksän kanssahan minulla ei ole enää mitään yhteistä - paitsi muistot. Ajatteleekohan hän minua koskaan? Onnekseni elämässäni kuitenkin sattuu ja tapahtuu niin, että uusia muistoja tulee ja vanhat kellastuvat.

Olen reilun vuoden aikana vaihtanut työtehtäviä, olen käynyt sen seitsemässä eri maassa, tutustunut ziljoonaan uuteen ihmiseen, nähnyt muutamat häät ja erot ja lasten syntymäpäiväjuhlat. Olen ollut paikattavana, sairaalassa, rikkonut taas luitani, tanssinut niin pöydillä kuin parketillakin ja nauranut sydämeni kyllyydestä - mutta myös itkenyt pohjattomasti. Olen sisustanut uusiksi, luopunut asioista mutta saanut tilallekin jotain. Olen jakanut elämäni atomit. Olenko onnellinen? Ehkä onnellisuus pitäisi ensin määritellä.

Olen keskustellut paljon mimmikavereitteni kanssa eksäsuhteestani. Jotenkin sitä aihetta on pitänyt käsitellä päästäkseni yli elämäni rakkaudesta. Uusin analyysi oli parisuhteen kaatuminen horoskooppien takia; kaksi skorpionia ei vain sovi yhteen. Ei nähtävästi. Vaikken horoskooppeihin sinällään uskokaan, pidän sitä hauskana viihteenä. Saattaa siinä toinen puoli totta ollakin ja osuu skorpionin määritelmästä aika paljon yksiin luonteeni kanssa. Tai ainakin osui - ikä hieman on jo silottanut pahimpia särmiä, mutta tunnistan itseni. Ja eksäni. Eikä näitä kahta kannata laittaa samaan terraarioon, lähestulkoon pistimme toisemme hengiltä. 

Tähän väliin onkin muuten hauska pistää pieni knoppitieto skorpioneista, sillä kuulin vähän aika sitten, että jos skorpionin päälle kaataa alkoholia se menee niin sekaisin, että pistää itseään. Tässä suhteessa en ole tullut skorpioniin vaan edelleen aika vahvasti marinoin itseni viinalla - vaikkakin tosin olen hitusen alkanut himmaamaan. Pysäytys taisi tapahtua viime marraskuussa kun ilta päättyi jo kymmeneltä norjankielen kurssiin enkä aamulla osannut selittää mistä käsilaukkuuni oli ilmestynyt geishakuulat. Enkä osaa vieläkään.

Kiinalainen horoskooppi on jäänyt tuntemattomammaksi, mutta sen tiedän että siinä mennään 12 vuoden sykleissä. Jokainen vuosi on omannimisensä ja tästä inspiroituneena aloin nimeämään omia vuosiani. Joka vuodesta nousi esille yksi iso juttu jolla määritellä koko vuosi. 2013 on perseen vuosi, 2012 avoliiton. 2011 Indonesian, 2010 repun, 2009 oman asunnon. 2008 vakituinen työpaikka, 2007 kasvun vuosi, 2006 työpaikka saapastehtaassa, 2005 Englanti. Ja niin edelleen. Ainut ero kiinalaiseen horoskooppiin on se ettei tämä pyörähdä uusiksi 12 vuoden jälkeen. Toivottavasti!

Osa näistä tapahtumista on negatiivista ja osa positiivista. Uuden Indonesian vuoden voisin kyllä ottaa mielellään. Edelleen on ihana muistella vuosisadan matkaa ja niitä upeita kokemuksia maapallon toisella puolella, mutta sitten on kokemuksia jotka vaikuttivat niin paljon kuten New Yorkissa varastettu reppu. Ja siis ei mitenkään positiivisella tavalla. Vuonna 2010 tapahtui paljon muutakin, herranisä miten lämmöllä muistelen sitä helteisää kesää jonka vietin kotikaupungissani. Oli pakko, koska en ostanut varastetun passin tilalle uutta, mutta se koitui onnekseni sillä aurinko oli kanssani neljä viikkoa - niiden kaikkien upeiden norjalaisseiloreiden ja muiden tanssittajien kanssa. Uuuuuuh, mitä muistoja. Mutta reppu tulee kuitenkin ensimmäiseksi mieleeni siitä vuodesta.

2009 ensimmäiseksi tulee mieleeni tuskaisa ero eksästä. Se pahin siihen mennessä. Kuten olen kirjoittanut viimeisin ero oli vasta marraskuussa 2011, mutta sitäkään vuotta en halua muistaa eksästä vaan pakotan nimeämään vuoden muulla. Ja mikä olisikaan tärkeämpää vuonna 2009 kuin oman asunnon osto. Missä vieläkin asun, vaikken enää yksin.

Ja mistäs sitä tietää kauanko tässä asun. Olisikohan vuosi 2014 uuden ja isomman asunnon vuosi? Kihlojen? En tiedä. Kaikkeen ei voi vaikuttaa vaikka haluaisikin. Koskaan ei tiedä mikä nurkan takana odottaa vaikka kuinka yrittäisi varautuakin. Yllätyksiä. Viimeisin oli huomata äM:n ex-naisen ostaneen mökin samalta alueelta kuin missä äM:n mökki on. Syvä hengenveto. Traumaattisen oman eksäsuhteeni jälkeen en todellakaan haluaisi viettää lomaa mökillä missä nurkan takana asustelee toisen ex olkootkin kuinka tervehenkinen ero. Ei ne ole koskaan.

Mutta ehkä tämän kestää kun odottelee positiivisia asioita elämäänsä. Sillä sen on huomannut, että stressi ja mielipaha vaikuttaa myös fysiikkaan ja jos elämänsä haluaa pitää onnellisena esittää fyysinenkin puoli siinä aika isoa osaa. Kunnosta pitäisi siis pitää huoli mikä ei onnistu sohvalta käsin, joten pitäisiköhän tästä nousta ja lähteä ulos ;)

En tiedä miksi juuri nyt kirjoitin ja mistä juuri nämä asiat tulivat nyt kirjatuksi vaikka niin paljon muutakin on tapahtunut, mutta tajunnanvirta on tajunnanvirtaa. Ja voisi kait tämän golfleskeyden huonomminkin käyttää. Sen ainakin voin sanoa, että nyt on helpompi hengittää - sitä en tiedä johtuuko se kirjoittamisesta vai siitä, että vihdoin kahden illan baariputken jälkeinen olo helpottuu. Mihinkäs sitä seepra raidoistaan..? Rairai.

perjantai, 3. helmikuu 2012

Lapseton, katkera vanhapiika. 15. piste kuitenkin

Voiko vitutukseen kuolla? Ei kait, vaikka pahalta se tuntuukin. Ja kun sitä kertyy niin se tuntuu pahemmalta ja pahemmalta - ja loppupeleissä se kait voi tappaa. Ellei siinä vitutuksen aallossa opi uimaan. Ja onhan tuota työn puolesta opetettu, että heitetään kylmään veteen ja katsotaan miten sitä räpiköi pinnalle. Kyllä tästä - kin - taas räpiköi.

Olen ollut kirjoittamatta aika kauan. Viimeisin merkintä on marraskuun alusta. Paljon on tapahtunut, mikä nyt sinällään ei ole ihme, useasti jälkeenpäin katsottuna elämäni on aika tapahtumarikasta. Mikä nyt sinällään määritellään rikkaudeksi ja mikä ei.. Mutta onneksi nyt ollaan kevääseen päin menossa ja kohti aurinkoa, rakastajaani, kauan kaivattua.

Marraskuu oli pitkä ja synkkä. Leikkasin rock/punk -tukan, kävin juhlimassa synttäreitäni ja laskin päiviä milloin voin mennä verenluovutukseen. Sillä minähän en anna, nyt oltiin todella lähellä hetkeä ettei tarvitse ruksata laatikkoa 'en ole harrastanut tuntemattoman kanssa seksiä neljään kuukauteen'. Yritin jaksaa töissä ja kaiken tämän hässäkän ja elämäänvittuuntumisen keskellä sain tekstiviestin. The eksältä. Syntymäpäiväonnittelut. Hurrah! Tai no, ensin ajattelin että wau. Viesti oli jotenkin niin kovin henkilökohtainen. Niin läheinen. Niin --- niin taas sitä vanhaa hyvää, etten voinut olla vastaamatta ajatellen jotain pientä toivoa.

Ja neljän päivän päästä pääsin aloittamaan viestittelyn itsekin, eksän syntymäpäivät. Ja taas viestiteltiin. Hetken toivo jo heräsi ihan uusiin lukemiin, kunnes eksä pääsi kysymään enemmän elämästäni. Kirjoitin että katselen ystävieni lisääntymistä johon hän kysyi miksen minä ole lisääntynyt. Minä? Jaa. Kenen kanssa. Elämä muutenkin hanurista. Jonka jälkeen hän tunnusti olevansa taas kottaraisen kanssa ja lapsi syntyy jouluna.

Voi luoja. Happea. Se purkauksen määrä mitä seuraaviin viesteihin laitoin ei ikinä enää toivottavasti tapahdu. Pienen laskutoimituksen jälkeen totesin eksälle, etten enää ikinä anna kenenkään käyttää itseäni samalla tavalla hyväkseni kuin hän. Prkl, että sulinkin vielä hänen syliinsä keväällä. No, selvisi miksi hän lakkasi pitämästä yhteyttä minuun kuin seinään. Miksi enää naida minua kun kottarainen on paksuna. Jotain rotia miehessä sentään löytyy.. Sillä minähän voisin olla siinä tilassa myöskin.

Mutta sepä sitten siitä. En tiedä milloin olisin ollut niin vihainen, pettynyt, katkera, kaikkea negatiivista mitä vain voi tuntea, kuin silloin. Enkä tuntunut pääsevän siitä yli mitenkään. Sain bilekutsun puolitutuilleni ja hetken jo mietin jättää väliin, kunnes tuumasin, että tämä tilanne vaatii ykkösiä päälle ja tukkaa tötterölle - täydelliset nollaukset.

 Ihan sama onko kotibileet vai päätyykö baariin, tarvitsin pikkumustan ja lilaa luomiin. En ajatellut yhtään mitään, vain alkoholin tuomaa turrutusta, mutta toisen kävi. Koko illan paasattuani miesten kusipäisyyttä en huomannut bileistä yhtä, ehkä toisenlaista, miestä. Kunnes päädyimme baariin.

äM halusi tanssia, hän halusi oppia, hän yritti saada huomioni ja lopulta sen saikin. Hän sanoi kuinka kiinnostavalta persoonalta vaikutin ja haluaisi viedä minut syömään. Syömään? Hassua. Koko ilta tuntui pumpulilta, vellovalta pilveltä ja taksissa, kotimatkalla, kun hän yritti vaihtaa numeroani ihmettelin eikö mies yritäkään tunkea sänkyyni. Mikä ihmeen tapaus tämä oikein on?

Lopulta seuraavan päivän jälkeen sain numeron ja soitin äMmälle. Hän oli hieman hämmentynyt eikä muistanut lupaustaan viedä minua syömään. Keskustelumme tuntui väkinäiseltä ja mietin ettei tuosta herrasmiehestä ole mihinkään, kunnes hän seuraavana päivänä, itsenäisyyspäivänä, soitti aamupäivällä ja ilmoitti tulevansa kahville. Puolen tunnin päästä. No huh, tulipahan kiire. Mutta sain kotini kuntoon ja itseni ja kas niin ensi treffit pääsivät alkuun. Ne venähtivät yhdeksään tuntiin. Istuimme sohvalla ja juttelimme. Yhdeksän tuntia. Vaihtamatta pusuakaan. Mutta sovimme viikonlopulle uudet treffit.

Syömään ja elokuviin. Ne treffit kestivätkin sitten 30 tuntia. Ja sitten seuraavat 44. Ja sitten, en edes pysynyt laskuissa. 13. päivänä seksiä putkeen - pirun menkat katkaisivat hyvän baselinen. Mutta nyt olemme tilanteessa, että äMmällä on nyt minun avaimeni - ja ehkä jossain määrin sydämeni. Vaikka sen saaminen, kaiken katkeruuden jälkeen, onkin vaikea saavuttaa.

Seurustelen.  Jaan elämäni atomit. Olen tilivelvollinen. Jossain määrin vastuussa jostain muustakin kuin itsestäni. Ja kovin hämmentynyt. Tykkään, mutta samalla kapinoin vastaan - itsenäisyydestä on niin kovin vaikea luopua kun siihen on tottunut. Mutta voi hyvä luoja kuinka hyvältä tuntuu käpertyä toisen syliin, vasten toisen lämmintä ihoa. Kuinka hyvältä tuntuu, kun joku pitää huolta eikä tarvitse itse pitää itsestää huolta. Kun on joku johon turvata, joku jonka kanssa touhuta, joku, joka on kanssani, intiimisti, lähellä, kuunnellen ja keskustellen, vieden roskiksen ja silittäen ihoani.

Tällä kertaa tunnistan sen itsestäni, etten ihastunut siihen, että joku on ihastunut minuun vaan ihastuin ihmiseen. Jaamme samankaltaisia arvoja, mielenkiintoja, tekemisiä. Tuntuu kuin olisimme tunteneet vuosikaudet, kaikki on niin helppoa. Mutta onko liiankin?

Nämä viikot ovat menneet nopeasti, arki on astunut suhteeseen ehkä liiankin nopeasti, mutta tunteet eivät ole tulleet samalla nopeudella. Pidän ja tykkään miehestä, äM tuntuu minulle sopivalta vaikka kaikenlaista ärsytystä onkin välillä ilmassa, mutta tuleeko rakkaus vielä? Syveneekö tunteet? Vanha opiskelukaverini sanoi, ettei tässä iässä enää jäädä pariksi vuodeksi katselemaan onko toinen hyvä vai ei vaan tässä iässä jos jotain on tapahtuakseen se tapahtuu nopeasti. Ihan en kyllä vielä ole valmis häihisiin tai lapsentekoon, mutta ehkä yhteenmuutto saattaa olla ajankohtainen. Mutta pitäisikö silloin jo tuntea rakkautta? Vai riittääkö siihen tykkääminen?

Tällä iällä ja kokemuksella mitä minullakin on takana en ole lainkaan varma löytyisikö tuolta jostain enää parempaa. Olen etsinyt niin kauan enkä ole löytänyt. Nyt kohdalleni on osunut lapseton, vain kolme vuotta minua vanhempi, samankaltaisia arvoja arvostava mies, joka selkeästi tykkää minusta. Miksi heittää pois tällaista, miestä joka tekee kanssani asioita, joka jakaa elämän atomeita vaikkakin hänellä on ruskeat silmät (hei vaan arjalaiset jälkeläiset..)? Enkä vielä tunne olevani rakastunut. Voiko rakkautta enää edes tunteakaan kaiken tämän elämän jälkeen? Onko rakkaudellakin kiintiö jonka olen jo käyttänyt?

Koska äM lähestulkoon jo asuu kanssani, viettää kaikki illat kanssani, en ole päässyt kirjoittamaan. Enkä tiedä milloin seuraava kerta tulee kohdalle, mutta olen kaivannut tätä. Tunteitteni ilmaisua, kirjoittamista siitä mitä minulle tapahtuu. Tänään on vapaailta, koska äM on töissä ja hyvä niin, sillä päivällä saatujen, todella huonojen uutisten takia oli pakko saada purkaa kaikki ahdistus, kaikki patoumat johonkin. Voiko vitutukseen kuolla? Punaviini auttaa pitkälle, mutta tämä pidemmälle. Vaikken saanutkaan työpaikkaa minkä halusin, vaikken koskaan pääsekään katkeruudesta eksää kohtaan, saatan saada hymyn taas kasvoilleni. Tyhjennyksen, jonka jälkeen voi taas aloittaa alusta.

Ja vaikken rakkautta vielä tunnekaan tiedän sen olevan lähellä. Sillä päivät ovat pidentyneet. Ja se tietää sitä, että todellinen rakastajani, se, joka saa ihoni sykkimään, se on kohta täällä. Aurinko. Sen mukana varmasti tulee myös rakkaus äMmää kohtaan, päivä kerrallaan. Sillä ei tällaista voi heittää pois, vaikkei se täydellistä olekaan. Olen kuulemma vaimoainesta, vielä aika vitsinä heitettynä, mutta ehkä nyt saattanee olla hetki kun lakkaan keräämästä pisteitä. Lopullisesti. Ehkä tämä viidestoista piste jää viimeisekseni tässä projektissa. Seksin määrässä olen seonnut jo laskuissa, nam. Ehkä seuraavaa itsenäisyyspäivää enkä vietäkään Suomen - ja oman - itsenäisyyteni kunniaksi vaan sen, etten ole enää yksin.

Mutta kuka tietää. Elämä on täynnä yllätyksiä. Ehken pääse katkeruudesta koskaan vaikka haluaisinkin, the eksä seuraa loppuelämäni mukana, mutta saatan joku päivä olla jotain muuta kuin lapseton vanhapiika. Päivä kerrallaan katsotaan tämä kortti. Vaikken sitä hakemaani työpaikkaa saakkaan, on minulla nyt lämmin syli mihin mennä ja se lohduttaa, se antaa tasapainoa kaikelle muulle. Mutta edelleen laitan korkokengät jalkaani, ne punaiset paholaisetkin, ja huumaan. Kohdistaen kaiken sen huuman yhdelle. Panostaen. En enää haaveillen eksästä, en kaivaten hyväksyntää, vaan hurmatakseni yhden miehen niin, että joku päivä voin sanoa rakastavani. Koko sydämestäni. Ja menen sinne verenluovutukseen sitten keväämmällä ;)

lauantai, 5. marraskuu 2011

Oman elämänsä Dr. Phil

 Jollain tasolla ymmärrän masentuneisuuteen sairastuneita ihmisiä. He eivät näe enää sairaudeltaan kuinka upeita ihmisiä ovat, kuinka aina on joku joka heistä välittää ja arvostaa. Itse tunnun sairastuvan samaan joka syksy, kun pimeys valtaa taas universumini, kun aurinko painuu taivaanrannan taakse ja tuntuu ettei maailmassa ole mitään valoa. Minulle.

Sairastun samaan tautiin joka syksy. Pahimmin ja syvemmälle, vaikken itse sitä välttämättä huomaakaan. Taidan asua väärässä maassa. Voisin olla onnellinen ympäri vuoden maassa missä aina paistaa aurinko, mutta olosuhteiden takia olen nyt täällä, Suomessa, kohta keskellä pitkää pimeyttä. Mutta mitä loistavimmissa olosuhteissa poltella kynttilöitä, nauttia punaviiniä ja miettiä syntyjä syviä. Itseäni. Elämääni.

Tämänkertainen keittiöpsykologian aivoriiheni taisi lähteä unestani, jossa jo kuollut isäni saarnasi minulle valitsemastani miehestä. Unen muut tapahtumat eivät enää tunnu merkityksellisiltä, kun luin unianalyysejä internetistä yrittäen tulkita mitä aivoni minulle tässä ahdingossa yrittävät unien kautta viestittää. Kirkkaimpana osasin tulkita kuolleen isäni merkityksen: " Jos näet unta kuolleesta isästäsi, rakastettusi pettää sinut". Minun rakastettuni on aurinko, jonka hellä ja hyväilevä lämpö on minulle mannaa, kuuma kosketus jonka alla sulan joka kerta ja tunnen eläväni enemmän kuin koskaan. Ja nyt se on poissa.

Olen menettänyt virtalähteeni. Keinotekoiset kirkasvalolamput auttavat vähän, mutteivät tarpeeksi. Ja tästä syvemmälle analyysissäni tajusin myös muuta elämässäni, mikä on saattanut minut taas tähän tilaan, missä valitan kaikesta ja hymy ja iloisuus ovat kaukana. Olen menettänyt kontrollin.

Jos rakastettuni on aurinko niin elämäni suola on kontrolli. Olen jo kauan tiennyt olevani organisoitunut ihminen, jolla on langat käsissään, joka järjestää asiat kuin asiat, jolla on cd-levyt aakkosjärjestyksessä ja tavarat asuvat tietyillä paikoillaan, mutta kuitenkin voin elää sotkunkin keskellä ja spontaanisti. Ja taas ei, spontaaninkin pitää olla kontrollissa. Sitten kuitenkin. Jossain takaraivossa pitää olla tieto, alitajuntainenkin, näennäinen, että olen ohjaksissa. Muuten päädyn taas tähän - ahdinkoon.

Töissä minulla ei ole ollut mitään kontrollia mihinkään. Asioita tulee jatkuvasti puskan takaa, sammutan tulipaloja minkä ehdin ja juoksen saamatta kiinni mistään. Syön holtittomasti antaakseni itselleni edes jotain mielihyvää samalla kärsien siitä, että vaatteet kiristävät. Illat täynnä sitä ja tätä ohjelmaa ja kalenteri täyttyy päivästä toiseen, koska en osaa sanoa ei, ei nyt, haluan omaa aikaa, sillä pelkään etteivät ystäväni arvosta minua enää jos kieltäydyn, että minut unohdetaan. Epic fail.

En tiennyt seurauksista kun päätin ottaa edes syömiseni kuriin. Jotain on tehtävä ettei aina tuntuisi oksettavan pahaa oloa istua päivästä toiseen kiristävissä housuissa ja aloitin Nutrilett-kuurin. Siinä päivän ruuat on määritelty eikä mitään tarvitse miettiä. Kontrolli. Aamiainen, lounas, illallinen, välipalat. Ei tarvitse miettiä vaan kaikki on suunniteltua. Näillä mennään. Syöminen kontrollissa. Ja yhtäkkiä alkoi muutkin asiat mennä sujuvammin, paremmin. Sain työt kontrolliin, omiin hanskoihini. On aikaa tehdä ja suunnitella, on aikaa miettiä, on aikaa itselle. En sopinut menoja pariin ainoaan arkivapaailtaani ja otin ajan itselleni. Kontrolli. Ja puff, loppuviikosta olen huomannut jo hymyileväni.

Kun menetän kontrollin, otteen omaan elämääni se tietää alamäkeä. Jota rakkaimpani, auringon menettäminen siivittää. Viime syksynä taas uusi työkomennus vei kontrollin, sitä edelliskerralla väärä miesvalinta, sitä edelliskerralla varmaan samat teemat - mutta aina se, että pimeys laskeutuu ja minulla ei ole mitään osaa eikä arpaa siinä miten päiväni menevät. Ja se tuntuu ja näkyy. Hei olen minä ja kontrollifriikki.

Ja kun kontrolli menee niin se tuntuu tekevän hallaa kaikelle. Iso elämän pystyssäpitäjä on arvostus. Oma ja muiden. Ei se että muut arvostavat sinua vaan se että arvostat itseäsi. Mutta ne molemmat ovat niin sidottuja toisiinsa, ettei tiedä kumpi tulee ensin, pääasia että toinen olisi kunnossa niin toinen seuraa. Nyt en ole tuntenut arvostusta työpaikalla, joten en ole arvostanut itseäni. Muttei se herranjumala ole ainut osa-alue elämässäni - vaikka ikävän suuri onkin. Se on nielaissut minut arvostamattomuuskierteeseen enkä ole huomannut ystävieni arvostusta, mikä on suurin kaikista. Tottakai työpaikalla pitää nauttia arvostusta, että saa hymyillen tehtyä työnsä ja pääsee eteenpäin, mutta oma arvostus lähtee myös ystävien arvostuksesta, ei vain työpaikan ja ystävien arvostus on oman arvostuksen jälkeen se tärkein.

Masentuneet ihmiset eivät näe kuinka heitä arvostetaan. Minä näen. Vaivuin hetken aikaa sitten epätoivoon ystävienikin suhteen. Yritin nauraa eräänä iltana, kun soitin yhdelle ystävälle ja taustalla kuuluva vääväävää pakotti lopettamaan lyhyeen soitin toiselle ja taas, vääväävää. Kolmannen kohdalla ei kuulunut väävääväätä, mutta hänen aviomiehensä vastasi, että syöttö on kesken joten ystäväni ei voi nyt puhua. Tähän on menty. Lisääntymisen vuosi 2011. Mutta vaikkei ystävilläni ole minulle aikaa en ole unohtunut heidän mielestään. Olen heille edelleen tärkeä. Ja he arvostavat minua!

Syntymäpäiväni lähestyy ja järjestän taas juhlia. Usein joudun kokemaan pienen pettymyksen ettei osallistujamäärä ole iso, mutta minun pitäisi nähdä sen ylitse. Varmasti vaikkei iso osa tulekaan olen silti tärkeä. Ja ihmisiä tulee ja menee, ne kaikista tärkeimmät säilyvät elämässäni vaikkei aina tekemisissä olisikaan. He, joiden elämästä olen kiinnostunut ja he ovat kiinnostuneita minun. Hyvinvoinnista, siitä mitä kuuluu. Siitä että asiat ovat hyvin. Arvostuksesta puolin ja toisin.

Kontrolli. Jos jollain elämänalueella menetän kontrollin otan sen tiukempaan otteeseen jollain toisella ja tasapainotan. Yritän vaikeina aikoina muistaa arvostuksen toisaalla jos luulen kadottaneeni sen toisaalla. En ymppää kalenteriani täyteen. En. Tarvitsen "sohvapäiviä". Tarvitsen sitä, että joku sanoo tykkäävänsä, kertoo minun olevan kaunis ja hyvä, sillä en osaa sitä itse itselleni muistuttaa. Ja jos en koe tätä - niin, lopputulos on nähty monta kertaa. Jossitella voi vaikka loppuelämänsä, muttei se johda mihinkään. Mutta jos the eksä olisi aina syksyn tullen ottanut minut tiukkaan syleilyynsä ja kertonut minun olevan upea ihminen olisinko tässä nyt, yksin sohvalla, lauantai-iltana? Hän teki kuten teki ja minä tein kuten tein, mutta toivon itseanalyysin, keittiöpsykologian - kaiken koetun - avulla kokevani elämäni, tulevat ihmissuhteeni paremmin kuin ennen. Kunhan siinä on vähän kontrollia ;)

maanantai, 31. lokakuu 2011

Paluu todellisuuteen

 Lomastani on kulunut jo niin pitkä aika, että epäilen lomalla olleenikaan. Rusketus on hiipunut pois, tuliaiset uponneet muiden tavaroiden joukkoon ja jutut kaikessa muussa kuin lomassani. Jostain vinksahtaneesta elämästä tiedän kuitenkin olleeni poissa, sillä en vieläkään ole palannut siihen universumiin mistä lähdin. Enkä varmaan palaakaan.

Vietin kuukauden kierrellen Indonesiaa. Singaporesta ensin vauhtia, siitä Balille Kuta Beachille. Sitten Jaavalle Yogyakartartaan ja Jimbaranin, Balin kautta Lombokiin Senggigiin ja Gili Trawanganille. Laivaretki Sumbawan kautta Floresiin - Moyo - Satonda - Gili Laba - Rinca - Kambing - Bidadari - Labuanbajo - josta viimeiseksi Balille Ubudiin ja vihdoin Singaporen kautta takaisin kotiin. Käsittämättömiä maisemia, uskomattomia kokemuksia, kuumuutta ja lämpöä, uusia tuttavuuksia, lepoa ja hyvää oloa, onnellisuutta. Arkihuolet olivat kovin kaukaisia ja oli upeaa keskittyä mielettömiin auringonlaskuihin, vaaleaan hiekkaan varpaiden välissä ja siihen, ettei ole huolta huomisesta.

Aivan kuin olisin lähtenyt yhdestä universumista, siitä omasta pikku elämästäni jonnekin toiseen universumiin. Sellaiseen unelmanomaiseen, missä aurinko aina paistaa ja on tyyni ja rauhallinen - onnellinen - olo. Paluu olikin sitten aika ahdistava, varsinkin kun suurinpiirtein kaikki oli toisin, enkä tiedä olenko vieläkään asettunut edes jollain tavoin mukavasti siihen universumiin mihin palasin. Mutta minkäs teet, tällaistä elämällä on tällä kertaa tarjota.

Kaikki oli jotenkin vinksahtanut. Edes koti mihin palasin ei ollut sama, koska olohuoneessa oli muutoksia - mukavia tosin, sain ison kliivian mikä pakotti hieman muuttamaan järjestystä - mutta silti aivoilla oli vaikeuksia asettua kotiin. Kylmää, harmaata. Ystäväni olivat lisääntyneet ja päädyinkin heti palattuani yksiin ristiäisiin. Toiset lienevät nyt nurkan takana ja jos kaikki tässä tänä vuonna lisääntyneet ystävät lasketaan on niitä ainakin jo seitsemän - vai enemmänkin? Jossain sekin jo tuntuu, kaikilla on jotain muuta - ja ainakin joku pieni huutava käärö joka on kiinni rinnassa. Yllättäen sitä onkin muuten nähnyt ihan riittävästi tissejä käymättä uimahallissa.

Työt mitä tein jäi myös edelliseen universumiin ja uudet duunit alkoivat. Heti. Ja ryminällä. Tehtäviä mistä en pidä, ihmisiä joita en edes haluaisi tuntea. Päivästä toiseen rämpimistä tulipaloja sammuttaen, aivan kuitti kun kotiin vihdoin pääsee. Huomaan jatkuvasti valittavani, olevani negatiivinen, vastarintainen. Hyvästi tämän vuoden päivänpaistepalkinto! Tervetuloa menninkäinen! Ja olen ajautunut sellaiseen loukkoon, että ahdistaa. Aamuisin on vaikea nousta ja lähteä toimistolle kun se tuntuu pahalta. Positiivareiden Ajatusten Aamiaisessa oli rukous:
"Tämä päivä on mennyt toistaiseksi hyvin. En ole juorunnut, en menettänyt malttiani, en ollut ahne, häijy, itsekäs, tyytymätön enkä koppava. Mutta kohta aion nousta vuoteesta, ja sitten tarvitsenkin kovasti apua. Aamen."
Taidan todellakin tarvita apua.

Ee oli myös vinksahtanut. Tai romahtanut ehkä kuvailisi paremmin. Eikä kotiasioiden takia - niissähän kun ei sitten mitään muutoksia ollut tapahtunut. Miten arvasinkaan.. Työt olivat saaneet hänet hermoromahduksen partaalle, enkä oikein tiennyt miten suhtautua mieheen, joten parin päivän ihmettelyn jälkeen sovimme että se siitä sitten. Taas yksi sulka hatussa, mutta eipä tässä hienoa hattua Ascotiin oltukaan rakentamassa vaan intiaanien sulkapäähinettä. Sadetanssin vielä jos tanssisi että pääsisi tästä epäonnesta.

Vai onko se epäonnea? Sisimmässäni tiesin ettei Eestä ole minulle mieheksi. Joten parempi näin. Ja tuollaisiin naimisissaoleviin kannata sotkeutua, ei ne eroa kuitenkaan - tai jos eroavatkin ei se mitään siistiä ole. Ja tuollainen saamaton rötväle kuin Ee, voi taivas, jos hän kerran pystyy nyt tekemään vaimolleen näin niin entäpä seuraavassa suhteessaan? Ei kiitos, en jää sitä odottamaan.

Onko sittenkin kaikinpuolin parempi olla ilman miestä? Ilman lapsia? Varsinkin kun niitä on saanut kuunnella ihan riittävästi viimeaikoina enkä jaksa sitä rääkymistä. Ystäväni Tee teki kolme vuotta ensimmäistään eikä se ihan luonnostaan tullut ja vielä kaikenlaisien sairauksien saattamana, joten oliko luonto tarkoittanut ettei hänen olisi pitänyt lisääntyä? Koska itse en onnistu parisuhteissa - enkä tietenkään siinä lisääntymisessäkään, koska yh-äidiksi en todellakaan halua - onko luonto nyt todellakin varmistanut etten minä vain missään nimessä jatka geenejäni? Ilman miestä olen siitä vieläkin kauempana kuin Tee, joka on onnellisesti naimisissa. Nähtävästi luontoa voi hämätä tieteen keinoin lisääntymisessä, mutta jos ei edes ole sitä miestäkään niin silloin todellakin luonto taitaa tarkoittaa ettei minun siihen hommaan pidä lähteä.

Maku koko hommaan onkin mennyt seksiä myöten. Olosuhteiden pakostakin, ensin pitkä loma päälle missä ei tullut suhdekuvioita ja nyt tämä vinksahtanut universumi ei houkuttele metsästysretkille. Olen ollut jo siis kaksi kuukautta ilman seksiä ja se tuntuu olevan kuin herkut muutenkin, tarpeeksi kauan kun on syömättä suklaata ei sitä edes tee enää mieli. Kamalaa ja toisaalta ei. Kun tympääntyy niin sitten tympääntyy. Ei voisi vähempää kiinnostaa koittaa repiä kaapista jotain päällepantavaa, meikata, laittaa hiukset ja lähteä baariin. Vetäistä vahingossa taas naamat niin, että seuraava päivä menee koomassa sohvalla.

Sohvalla olen kyllä maannut. Ja makaan vielä ilmeisesti pitkäänkin. En ole tajunnut sitä itse, mutta Tee havahdutti huomauttamalla yhden valitussessioni jälkeen kuinka joka syksy tämä menee pahemmaksi ja pahemmaksi. Todellakin. Joka syksy kuten talvi yllättää autoilijat pimeys yllättää minut. Ja vetää mieleni matalaksi. Sisimpäni ahdinkoon. Nyt tiputus Indonesian auringosta outoon universumiin oli vielä rankempi! Rämmin läpi talven kunnes aurinko ja pitenevät päivät saavat kasvoni taas hymyyn. Kuka ihme tällaista edes jaksaisi katsellakaan? Parempi lienee siis ollakin yksin. Luonto nähtävästi osaa siis raakata ne keiden kannattaa lisääntyä. Ei minun, joten luonnostaan en siis ketään siittäjää tapaa.

Kysymyshän kuuluukin kuinka paljon jaksan taistella luontoa vastaan? Kirkasvalolamppu on hankittu, uudet korkeakorkoiset saappaat. Essence-viinilaseja. Vielä kun sen voiman nousta ylös sohvalta jostain saisi, mutta se taitanee tarvita ystäväkunnan laajentamista jollain tavoin äideistä sinkkuihin. Ennen lähdin ihan mielelläni yksinkin, nyt tuntuu ettei tuonne pimeyteen saa minkäänlainenkaan porkkana. Joten hyväksyn luonnonlait ja puran pahaa oloani kirjoittamalla. Ehkä jossain vaiheessa saan merkinnän ilonpilkahduksestakin, mutta sitä ennen parempi kait yrittää olla rasittamatta ystäviään liikaa etten joku kaunis päivä huomaa olevani ilman heitäkin! Sitä en kestäisi. Aurinko tulee taas aikanaan ja jokainen päivä vie minua lähemmas sitä hetkeä, että lämpö hyväilee taas ihoani, ainut rakastajani joka ei jätä minua kokonaan vaan palaa aina uskollisesti luokseni.

sunnuntai, 21. elokuu 2011

Onko vuosi pitkä vai lyhyt ajanjakso?

Lähes vuosi sitten minulle heitettiin haaste pokata mahdollisimman monta miestä ja kirjoittaa siitä blogia kuinka tehtävässäni onnistun. Takana oli käsittämättömän kiimainen kesäloma, muttei kuitenkaan löytynyt sellaista jonka kanssa jatkaa hieman pidemmälle, joten mind as well kerätä sitten seksikokemuksia. Ja mitä ilmeisemmin vakiintuneet ystäväni halusivat kuulla villistä sinkkuelämästäni. Nyt vuosi on melkein kulunut ja lienee jonkin sortin loppuyhteenvedon aika. Vielä olisi tovi aikaa, mutta kun haasteesta vuosi tulee täyteen en ole tietokoneen ääressä kirjoittamassa blogia. Mitä luultavimmin nautin auringonpaisteesta valkoisella hiekkarannalla kookospalmuun tehdystä drinkistä, joten kirjoitan yhteenvetoni nyt.

Vuosi on joskus kulunut kuin hujauksessa, mutta nykyisin tuntuu, että vuodet kuluvat hitaasti. Eniten ahdistaa aina huomata olevansa samassa tilanteessa kuin edellisenä vuonna, mutta toki muutamalla uudella kokemuksella, pettymyksellä ja ilolla varustettuna. Mutta aina löydän itseni illan päätteeksi yksin sohvalta, mikä lienee pahin piinaajani. Toki olen jonkinlaisen rauhan löytänyt tilanteelleni enkä enää saa siitä ahdistusta että olen yksin enkä varmaan koskaan saa lapsia, mutta aina se tuntuu josssain alitajunnassa piinaavan. Haluan perheen, haluan lapsia, mutten sitten kuitenkaan enää. Olen luovuttanut.

Epätoivoinen kumppanin etsintä on muuttunut yhdenillanjuttujen metsästykseksi. Ja niitähän on riittänyt. Jos katselee viime vuotta olin 15 eri miehen kanssa ja harrastin seksiä 26 kertaa. Tästä vuodesta saattanee tulla hieman heikompi, tosin lomahan on vasta edessä ja saattaa muuttaa tilanteet, mutta tällä hetkellä tänä vuonna olen ollut 9 eri miehen kanssa ja harrastanut seksiä 14 eri kertaa. Haasteen tarkastelujakson aikana olen kerännyt 14 pistettä eli varmaan voinee tehdä olettamuksen, että vuodessa törmään noin 15 eri mieheen. Joidenkin kanssa on tullut useampi kerta sekstattua, mutta yleensä vain kerran. Jos suhteen haluaa pitäisikö siis olla antamatta - tai ottamatta? Ei se aina niinkään mene, the eksän kanssahan suhde alkoi yhdenillanjutusta, mutta sitten esimerkiksi Een kanssa meni aika kauan ennenkuin harrastimme seksiä.

Eikä sitä tiedä tuleeko Een kanssa nyt suhdetta vai ei. Toisaalta, siihen alkaa olla paremmat mahdollisuudet, Ee oli lauantaina ilmoittanut vaimolleen haluavansa avioeron. Se siis tapahtuu. Hänestä tulee vapaa mies. En tiedä mitä ajatella, enkä oikeastaan haluakaan ajatella asiaa, lähden kohta lomalle. Kauas pois arkihuolista. En ole kuulemassa avioeron ongelmista, hankaluuksista ja tappeluista, enkä toisaalta ole täällä sotkemassa Een kuvioita. Miten sattuikin loma näin oikeaan paikkaan..

Toivoin vuodessa, tämän haasteen aikana, törmääväni johonkin potentiaaliseen, johonkin sellaiseen ihmiseen jonka kanssa jakaisi elämänsä pienet atomit. Olenko pettynyt kun niin ei käynyt? En oikeastaan, tätähän tämä on ollut kauan. Mutta vuoteen mahtui paljon. Eniten ehkä hämmennystä aiheuttaa the eksä. Miten ihmeessä hän oikein sai minut taas hairahtumaan? Ja jätti - taas - kuin käytetyn rätin. Josko seuraavan vuoden kuluessa en dokumentoisi hänestä sanaakaan. Ainakaan minkään konkreettisen tapahtuman takia, mielestänihän en saa häntä koskaan.

Uskomattomia seksisessioita on tullut koettua. Ja vähemmän uskomattomia. Olen törmännyt pieniin ja isoihin, idiootteihin ja mielenkiintoisiin. Tummiin ja vaaleisiin. Laidasta laitaan. Joistain en ole niin kovin ylpeä, toisista taas jaksan kertoa tarinaa pidempäänkin. Hauskoja muistoja ja sitten taas tapahtumia mistä ei muista seuraavalla viikolla enää mitään. Tuntuu kuin olisin 27-vuotiaan elämäntilanteessa, mutten todellisuudessa ole. Alkaa ikä painaa, ei jaksa.

Vakiintuminen olisi mukavaa, mutta saas nähdä joudunko kirjoittamaan sinkkuelämästäni toisenkin vuoden - tai muutaman. Nyt tulee pakollinen tauko ainakin, mutta täytynee kait ne lomakuviot vielä raportoida. Sitä en tiedä ovatko haastajani tyytyväisiä vuoden saavutuksiini, mutta eiköhän se selviä. Parhaani tein.

Vuosi on pitkä aika ja siihen mahtuu monenlaista, mutta toisaalta, kovin nopeastihan tuo meni näin jälkeenpäin katsottuna. Toivottavasti lomakuukauteni menisi hitaasti, että voisin joka solullani nauttia olostani. Ja kerätä voimia seuraavaan vuoteen. Josko sitten ehkä löytäisin sen, sen joka jakaa elämän kanssani, tekee iloista kaksinkertaisia ja puolittaa surut. Ja saisin seksiäkin enemmän kuin viime aikoina ;)