Eilen Ee vei minut syömään yhteen kaupungin hienoimmista ravintoloista. Siksi että halusi keskustella. Itse kyseenalaistin koko homman alusta alkaen, miksi ylipäätään mennä keskustelemaan kun asiat ovat kuten ovat eikä niihin ole tullut muutosta. Ee on naimisissa ja mitään suhteita ei edes kehitellä ennenkuin asiat ovat selvillä.

Toki hyvälle ruualle - ja seuralle - on vaikea sanoa ei, joten suostuin. Eikä minulla ollut mitään agendaa, joten pitihän tämä katsoa mitä nyt tapahtuu. Pakenimme aikaisin töistä ja matkalla koitin hymyillä rohkaisevasti Eelle joka vaikutti niin hermostuneelta, että saattaisi ajaa kolarin. Voi toista. Tiedän kyllä miltä tuntuu kun toisen läheisyys on maailman jännittävin asia ja kädet tärisevät niin ettei meinaa mistään tulla mitään. Hih, tavallaan se on kamalan ihana tunne, toisaalta maailmanloppu kun pelkää mokaavansa. Sympatiat Eelle, itselläni ei ollut mitään hätää joten jutustelin rauhaksiin.

Jutusteluksi lähes koko päivällinen menikin. Odotin kyllä koko ajan milloin pääsemme aiheeseen, siihen, miksi ylipäätään olemme kahdestaan ravintolan kabinetissa, syömässä hienosti. Jälkiruuan jälkeen Ee pääsikin aiheeseensa, niin hermostuneena etten itsekään melkein tiennyt miten päin olla myötätunnosta. Ja koska parkkiaika oli rajallista sen aiheuttama kiirekään ei tehnyt hyvää. Ee sai kyllä sanotuksi sen mitä hän on jo niin monta kertaa kirjoittanutkin, että hänen on saatava oma elämänsä ensin kuntoon ennenkuin mitään voi aloittaa. Rauhoitin häntä sanomalla ettei mitään vahinkoa ole tapahtunutkaan, elämäni ei ole hänen takiaan muuttunut mitenkään. Edelleen läppäri on aina auki kun olen kotona ja mikä jottei televisiota katsellessa samalla tsättäile ja töissä, eihän töissä mikään ole muuttunut - varsinkin työpisteeni muuton takia emme edes näe päivittäin enää.

Lähdimme ravintolasta ja ajaessaan minua kotiin Ee sai sanottua kuinka järjettömän ihastunut hän on minuun, kuinka olen sekoittanut hänen päänsä totaalisesti. Oih. Kunpa itsekin joskus saisin tuntea samanlaisia tunteita! Vaaleanpunaisen maailman! Kunpa sitä tunnetta saisi ostaa pullosta, koska vaikuttaa siltä ettei sitä pysty kehittämään itsellensä pelkällä tahdonvoimalla vaikka kuinka haluaisi.

Pysähdyimme kotini eteen ja kysyin oliko päivällinen vastannut odotuksia. Oli ja ei, mutta kokemus oli kuulemma positiivinen. Kysyin mitä seuraavaksi, lopetammeko tsättäämisenkin, töissä kun emme näe enää niin helppo katkaista epätoivoinen suhteenalku, mutta Ee ei sitä halunnut, koska kuulemma nauttii kirjoittamisesta kanssani eikä muista milloin viimeksi hänellä olisi ollut niin hauskaa ja hyvä olla. Selvähän se, ei minua haittaa, hauskaahan tuo on iltansa jakaa jonkun kanssa vaikkakin vain virtuaalisesti. Sitten Ee sanoi että ajatteli saavansa vielä suudelman ja kun jäin sitä epäröimään hän otti päästäni hellästi kiinni ja suuteli. Se tuntui hyvältä, mutten oikein tiennyt mitä siitä loppupeleissä ajatella. Sallisinko itseni ihastua, päästää tunteet valloilleen vai päättää olla ihastumatta ja selvitä helpommalla? Vaikka suudelma oli mmmmukavan tuntuinen - kuten koko mieskin - voin helposti olla ilmankin.

Ajattelin, etten tarvitse tähän nyt enempää analyysiä ja kotiinjääminen ei ole hyvä ratkaisu etten vain ala pyörittelemään huolia, murheita ja turhia toiveita päässäni soitin frendeille, hyppäsin kenkiini ja lähdin juhlimaan Leijonia. Kun vihdoin pääsin takaisin kotiin kaaduin sänkyyn puolikuolleena, liikaa tapahtumia ja tunteita yhdelle päivälle sittenkin.

Päätin etten itse aloita yhtään mitään Een kanssa, en hakeudu seuraan, en laita viestiä, antaa hänen tehdä aloite. No, tunnin töissäolon jälkeen tänään tuttu ikkuna ponnahtaa näytölle. Pienen aasinsillan jälkeen pääsimme taas aiheeseen ja Ee kirjoitti kuinka hänellä jäi niin paljon asioita sanomatta. Kysyin voisiko hän ajatella sanovansa ne kirjoittamalla mihin vastaus oli kai, ehkä, mutta ymmärsin että hän haluaisi mieluummin keskustella kasvotusten. Olen tehnyt häneen vaikutuksen, mutta minkälaisen ja miten se on mahdollista hän ihmettelee. Mahdollisuuksia ihastua on ollut paljon, mutta jokin kilpi on ollut vielä kunnes hän tutustui minuun. Hän ei ole koskaan tavannut ketään kaltaistani ja on aivan sekaisin. Pää on kuulemma kuin ampiaispesä.

Koitin toimia jonkinlaisena terapeuttina ja saada Eelle jotain tolkkua surisevaan mieleensä, mutta ilmeisesti hän tarvitsee vain aikaa. Ja toki elämänsä kuntoon, siitä hän taas kirjoitti, että ennenkuin mitään voi tapahtua hänen on pakko saada asiat järjestykseen niin että voi elää itsensä kanssa. Tehdä kaikki oikeassa järjestyksessä eikä aloittaa ensin suhde ja sitten laittaa kaikki uusiksi. Viisasta ja järkevää kehuin häntä ja totesin, että yleensä pitkän suhteen jälkeen tarvitsee laastareitakin, jotta vanhan saa pois kokonaan ennenkuin on taas valmis johonkin uuteen, vakavaan suhteeseen. Yllättäen Ee kirjoitti takaisin ettei ehkä tarvitse laastaria eikä ainakaan halua minusta sellaista. Palaveriin juokseminen keskeytti kirjoittelun enkä saanut selville mitä hän sillä tarkoitti. Että haluaa minusta laastaria enemmän?

Mutta ennenkuin edes laastariksi pääsee siihen menee aikaa. Kirjoitin Eelle etten ole muuttanut hänen vuokseen elämääni mitenkään enkä aiokaan, jatkan kuten ennenkin enkä odota häntä, joten saatan lipsahtaa sormien välistä. Sitä hän sitten pelkääkin, joten mietin sen saavan häneen potkua tai luopuvan koko ajatuksesta. Saapas näkee mitä kenkä tekee. Ja koska vuodesta toiseen tunnun olevan samassa tilanteessa mistäs tuota tietää missä sitä on syksyllä. Talvella. Keväällä. Ensi kesänä. Sitten joskus ehkä voin antaa kontrollin pettää ja ihastua. Jos pystyy. Pystyykö ylipäätään tunteita kontrolloida, niitä syvimpiä? Nitistää ihastumiset, lakata rakastamasta ja toisinpäin, päättää että nyt kasvatan romanttisia tunteita toista kohtaan? Jos kovin paljon tekohymyilee se pikkuhiljaa muuttuu aidoksi, voisiko tunteiden kanssa käydä samoin?

Jos tunteitaan pystyy kontrolloimaan, saamaan itsensä rakastumaan niin minun kannattaisi laittaa itseni ihastumaan mukavaan äMmään. Jos tunteitaan pystyisi yhtään säätämään lakkaisin rakastamasta eksää. Välittömästi. Vääntäisin toisen ihmisen kohdalla nupin kaakkoon, täysille, toisen kohdalla nollille. Vähän säätelisin muitakin tasoja, että kaiutin soittaisi täydellistä ääntä, puhdasta ja kaunista. Mutta helvetti kun ihminen ei toimi nappuloilla!

Viikonloppuna on bileet. Joskos sitä vaikka repäisisi ja koittaisi saada seksiä. Tosin vieläkin on hieman lobotomiaolo sen suhteen, mutta katsotaan pääsisikö sitä fiilikseen. Jos tunteita ei pysty säätelemään niin himoja pystyy - jos niitä on. En ota paineita, mutta en taitaisi pistää pahakseni jos jonkun toisen iholle pääsisi, hetkeksi, kuumuuteen. Hyväilyyn. Tuntea toisen kosketus, sormenpäät. Siihen tunteeseen ettei maailmassa ole mitään muuta sillä hetkellä kun laukeaa. Ei huolia, murheita tai turhia toiveita. Eikä väärinkohdistettuja tunteita tai tunteettomuutta. Vain toisen ihmisen aiheuttama käsittämättömän hyvä olo. Kun orgasmi lähtee liikkeelle sitä ei saa pysäyttää ja kun lopulta laukeaa kontrolli on hetken poissa. Kokonaan kaikesta.