Jollain tasolla ymmärrän masentuneisuuteen sairastuneita ihmisiä. He eivät näe enää sairaudeltaan kuinka upeita ihmisiä ovat, kuinka aina on joku joka heistä välittää ja arvostaa. Itse tunnun sairastuvan samaan joka syksy, kun pimeys valtaa taas universumini, kun aurinko painuu taivaanrannan taakse ja tuntuu ettei maailmassa ole mitään valoa. Minulle.

Sairastun samaan tautiin joka syksy. Pahimmin ja syvemmälle, vaikken itse sitä välttämättä huomaakaan. Taidan asua väärässä maassa. Voisin olla onnellinen ympäri vuoden maassa missä aina paistaa aurinko, mutta olosuhteiden takia olen nyt täällä, Suomessa, kohta keskellä pitkää pimeyttä. Mutta mitä loistavimmissa olosuhteissa poltella kynttilöitä, nauttia punaviiniä ja miettiä syntyjä syviä. Itseäni. Elämääni.

Tämänkertainen keittiöpsykologian aivoriiheni taisi lähteä unestani, jossa jo kuollut isäni saarnasi minulle valitsemastani miehestä. Unen muut tapahtumat eivät enää tunnu merkityksellisiltä, kun luin unianalyysejä internetistä yrittäen tulkita mitä aivoni minulle tässä ahdingossa yrittävät unien kautta viestittää. Kirkkaimpana osasin tulkita kuolleen isäni merkityksen: " Jos näet unta kuolleesta isästäsi, rakastettusi pettää sinut". Minun rakastettuni on aurinko, jonka hellä ja hyväilevä lämpö on minulle mannaa, kuuma kosketus jonka alla sulan joka kerta ja tunnen eläväni enemmän kuin koskaan. Ja nyt se on poissa.

Olen menettänyt virtalähteeni. Keinotekoiset kirkasvalolamput auttavat vähän, mutteivät tarpeeksi. Ja tästä syvemmälle analyysissäni tajusin myös muuta elämässäni, mikä on saattanut minut taas tähän tilaan, missä valitan kaikesta ja hymy ja iloisuus ovat kaukana. Olen menettänyt kontrollin.

Jos rakastettuni on aurinko niin elämäni suola on kontrolli. Olen jo kauan tiennyt olevani organisoitunut ihminen, jolla on langat käsissään, joka järjestää asiat kuin asiat, jolla on cd-levyt aakkosjärjestyksessä ja tavarat asuvat tietyillä paikoillaan, mutta kuitenkin voin elää sotkunkin keskellä ja spontaanisti. Ja taas ei, spontaaninkin pitää olla kontrollissa. Sitten kuitenkin. Jossain takaraivossa pitää olla tieto, alitajuntainenkin, näennäinen, että olen ohjaksissa. Muuten päädyn taas tähän - ahdinkoon.

Töissä minulla ei ole ollut mitään kontrollia mihinkään. Asioita tulee jatkuvasti puskan takaa, sammutan tulipaloja minkä ehdin ja juoksen saamatta kiinni mistään. Syön holtittomasti antaakseni itselleni edes jotain mielihyvää samalla kärsien siitä, että vaatteet kiristävät. Illat täynnä sitä ja tätä ohjelmaa ja kalenteri täyttyy päivästä toiseen, koska en osaa sanoa ei, ei nyt, haluan omaa aikaa, sillä pelkään etteivät ystäväni arvosta minua enää jos kieltäydyn, että minut unohdetaan. Epic fail.

En tiennyt seurauksista kun päätin ottaa edes syömiseni kuriin. Jotain on tehtävä ettei aina tuntuisi oksettavan pahaa oloa istua päivästä toiseen kiristävissä housuissa ja aloitin Nutrilett-kuurin. Siinä päivän ruuat on määritelty eikä mitään tarvitse miettiä. Kontrolli. Aamiainen, lounas, illallinen, välipalat. Ei tarvitse miettiä vaan kaikki on suunniteltua. Näillä mennään. Syöminen kontrollissa. Ja yhtäkkiä alkoi muutkin asiat mennä sujuvammin, paremmin. Sain työt kontrolliin, omiin hanskoihini. On aikaa tehdä ja suunnitella, on aikaa miettiä, on aikaa itselle. En sopinut menoja pariin ainoaan arkivapaailtaani ja otin ajan itselleni. Kontrolli. Ja puff, loppuviikosta olen huomannut jo hymyileväni.

Kun menetän kontrollin, otteen omaan elämääni se tietää alamäkeä. Jota rakkaimpani, auringon menettäminen siivittää. Viime syksynä taas uusi työkomennus vei kontrollin, sitä edelliskerralla väärä miesvalinta, sitä edelliskerralla varmaan samat teemat - mutta aina se, että pimeys laskeutuu ja minulla ei ole mitään osaa eikä arpaa siinä miten päiväni menevät. Ja se tuntuu ja näkyy. Hei olen minä ja kontrollifriikki.

Ja kun kontrolli menee niin se tuntuu tekevän hallaa kaikelle. Iso elämän pystyssäpitäjä on arvostus. Oma ja muiden. Ei se että muut arvostavat sinua vaan se että arvostat itseäsi. Mutta ne molemmat ovat niin sidottuja toisiinsa, ettei tiedä kumpi tulee ensin, pääasia että toinen olisi kunnossa niin toinen seuraa. Nyt en ole tuntenut arvostusta työpaikalla, joten en ole arvostanut itseäni. Muttei se herranjumala ole ainut osa-alue elämässäni - vaikka ikävän suuri onkin. Se on nielaissut minut arvostamattomuuskierteeseen enkä ole huomannut ystävieni arvostusta, mikä on suurin kaikista. Tottakai työpaikalla pitää nauttia arvostusta, että saa hymyillen tehtyä työnsä ja pääsee eteenpäin, mutta oma arvostus lähtee myös ystävien arvostuksesta, ei vain työpaikan ja ystävien arvostus on oman arvostuksen jälkeen se tärkein.

Masentuneet ihmiset eivät näe kuinka heitä arvostetaan. Minä näen. Vaivuin hetken aikaa sitten epätoivoon ystävienikin suhteen. Yritin nauraa eräänä iltana, kun soitin yhdelle ystävälle ja taustalla kuuluva vääväävää pakotti lopettamaan lyhyeen soitin toiselle ja taas, vääväävää. Kolmannen kohdalla ei kuulunut väävääväätä, mutta hänen aviomiehensä vastasi, että syöttö on kesken joten ystäväni ei voi nyt puhua. Tähän on menty. Lisääntymisen vuosi 2011. Mutta vaikkei ystävilläni ole minulle aikaa en ole unohtunut heidän mielestään. Olen heille edelleen tärkeä. Ja he arvostavat minua!

Syntymäpäiväni lähestyy ja järjestän taas juhlia. Usein joudun kokemaan pienen pettymyksen ettei osallistujamäärä ole iso, mutta minun pitäisi nähdä sen ylitse. Varmasti vaikkei iso osa tulekaan olen silti tärkeä. Ja ihmisiä tulee ja menee, ne kaikista tärkeimmät säilyvät elämässäni vaikkei aina tekemisissä olisikaan. He, joiden elämästä olen kiinnostunut ja he ovat kiinnostuneita minun. Hyvinvoinnista, siitä mitä kuuluu. Siitä että asiat ovat hyvin. Arvostuksesta puolin ja toisin.

Kontrolli. Jos jollain elämänalueella menetän kontrollin otan sen tiukempaan otteeseen jollain toisella ja tasapainotan. Yritän vaikeina aikoina muistaa arvostuksen toisaalla jos luulen kadottaneeni sen toisaalla. En ymppää kalenteriani täyteen. En. Tarvitsen "sohvapäiviä". Tarvitsen sitä, että joku sanoo tykkäävänsä, kertoo minun olevan kaunis ja hyvä, sillä en osaa sitä itse itselleni muistuttaa. Ja jos en koe tätä - niin, lopputulos on nähty monta kertaa. Jossitella voi vaikka loppuelämänsä, muttei se johda mihinkään. Mutta jos the eksä olisi aina syksyn tullen ottanut minut tiukkaan syleilyynsä ja kertonut minun olevan upea ihminen olisinko tässä nyt, yksin sohvalla, lauantai-iltana? Hän teki kuten teki ja minä tein kuten tein, mutta toivon itseanalyysin, keittiöpsykologian - kaiken koetun - avulla kokevani elämäni, tulevat ihmissuhteeni paremmin kuin ennen. Kunhan siinä on vähän kontrollia ;)