Viikko on mennyt ihmeellisessä vuoristoradassa ilman jarrumiestä. Missä ne ovat kun niitä eniten tarvitsee, jarrumiehet? Sellaiset tekijät, jotka himmaavat kun menee liian kovaa? Tarvittaessa pysäyttävät vaunun viedäkseen turvaan? Ja kun näyttää siltä, että kaikki on kunnossa päästävät taas jarrukahvasta irti ja antavat vauhdin viedä?

Jenni Vartiainen laulaa Malja -kappaleessaan "Murheisille sydämille, kärsiville, kaipaaville, petetyille, jätetyille, raskaan taakan kantajille, lasi täyteen, se malja vain sua oottaa". Ja kuinka nämä kaikki tunteet, laidasta laitaan on nyt käyty läpi. Onnen huumasta lähtien. Lauantaina nostinkin itselleni maljan, aika montakin, mutta tämä outo olo ei helpota. Vuoristorata tuntuu jatkuvan vaikka menkatkin ovat nyt ohi.

Kuinka upealta viikko sitten tuntui. Voi luoja. Kuin olisin maailman kukkulalla ja voisin huutaa 'I'm the king of the world'! Kuinka ystäväni hehkuttivat kanssani uskomatonta, tapahtumarikasta risteilyä - paitsi yksi. Miten ihmeessä pahan mielen saamiseen tarvitaan niin vähän? Miksei osaa eritellä mielipahaa ja antaa sen kimpoilla pois, jonnekin kaukaisuuteen? Ja miksi ihmeessä annan sen häiritä hyvää ja onnellista oloani? Saaden aivan hassuja ajatuksia mieleen ja oudon olon mikä ei tunnu lähtevän ravistelemallakaan?

Ystäväni Koo teki kolmet oharit, joista hermostuin lopulta niin paljon, että korvistani tuli höyryä. Keskiviikkona, perjantaina ja lauantaina. Ja se lauantai oli se viimeinen joka katkaisi kamelin selän. Perjantaina, vaikkakin kiehuin jo silloin, nielaisin, mutta se lauantai, se oli liikaa. Ja jotenkin ehkä olen helpottunut jos nyt välit katkesivat - siltä se näyttää koska Koosta ei kuulu mitään, varmaan hävettää pyytää anteeksi. Minä en enää hypi hänen pillinsä tahtiin. En kenenkään. Luulisi hänen tietävän sen kuunneltuaan surujani, kun olen hyppinyt jonkun toisen ihmisen tahdissa satuttaen itseäni niin pahasti, että jouduin terapian ja lääkityksen avulla nostamaan itseni ylös siitä suosta. Ja nyt, taas, hyppisin? Ei jumalauta tule kyseeseen. Ei.

Olen päätellyt hänen hyppyyttämisensä syitä. Itsekeskeinen? Itserakas? Kyllä. Ja hänen mielestään yksinelävän sinkun on niin paljon helpompi joustaa kuin hänen, perheellisen. Jepjep. Ja paskat, minunhan se on vaikeampi järjestää ohjelmani kun hän peruuttaa. Kun hän sittenkin haluaa jäädä aviomiehensä kainaloon. In the end of the day se olen minä joka jää yksin sohvalle. Ja halusinko jäädä yksin sohvalle? En. No, eipä se nyt ole sinällään haitannut, sitten olen lähtenyt yksin. Mutta peruuttaessani hänen takiaan omaa ohjelmaani, nähdäkseni vaivaa ja rouva ei sitten jaksakaan pitää kiinni sovitusta, se oli liikaa psyykeelleni.

Kävin auttamassa äitiäni haravoimisessa lauantaina ja kävimme keskustelun ihmisen psykofyysisyydestä. Terve sielu terveessä ruumiissa. Isoveljeni kuolema syöksi äitini fyysiseenkin alamäkeen joka jatkuu vain pahempana vaikka ehkä mieli onkin jo surutyötä tehnyt melkein tarpeeksi. Äitini muisteli kuinka minunkin oli vaikea nousta siitä suosta ja vaikka päivä päivältä onkin helpompaa kaipaan veljeäni niin kovin ettei sitä ääneen voi sanoa. Kaipaaville, malja nostaa.

Siihen totaalinen pettymys ystävääni, isoveljen muistelua ja menkat. Töissä tieto, että minut heitetään taas kylmään veteen, josta saan räpiköidä rannalle enkä tiedä olenko niin innoissani tästä haasteesta. Ajatus siitä, että joku läheinen ihminen pitää minua ja aikaani niin arvottomana. Huomio, että taidan sittenkin ehkä hieman pettyä jos italialainen ei otakaan yhteyttä - vaikka niinhän tässä käy aivan varmasti. Soppa oli valmis. Ehkä akkujenlataamisviikonloppu ei ollut huono idea ja siihen pienet kalsarit päätteeksi. Ei aina jaksa. Ja se kaikki turhautuminen ei saanut kovinkaan hienoa juhlatunnelmaa. Vietin siis viikonlopun kotona.

Silloin muutama viikko sitten kun näin eksäni pitkästä aikaa puhuimme myös puutarhanhoidosta. Siis sen oikean. Ja kerroin eräästä puutarhajätteen kaatopaikasta mistä hänellä ei ollut tietoa. Lupasin kysyä tarkemman ajo-ohjeen ja palasinkin sitten tämän tiedon kanssa lauantaina. Tsättäsimme hetken ja eksä kiitti tiedoista. Vaihdoimme muutaman muunkin lauseen ja hämmentävää oli kun hän kirjoitti, että toivottavasti tapaamme vielä. Toivottavasti. Mitähän minä siltä nyt oikein haluan? En tiedä. En todellakaan. Tähän vuoristoradan kohtaan kaipaisi nyt sitä jarrumiestä pysäyttämään kyyti, että voisi hetkisen ajatella järjellä.

Sunnuntaina laitoin viestiä äMmälle, johon tutustuin risteilyllä. Kyselin viikon kuulumisia ja meni pari tuntia ennenkuin hän vastasi. Vastasin takaisin ja kysyin näkisimmekö, johon odotin vastausta taas tunnin. Ja vastaus oli aika torjuvan tuntuinen. Mtäh? Mitähän tässä tapahtui? Kundi oli niin täynnä halua. Nähdäkin. Hämmentävää. Missä on jarrumies, tässä mutkassa voisin hypätä pois.

Tänään äM vastasi sitten hieman pitempisanaisesti ja loppujen lopuksi hän totesi, että olen loistotyyppi ja olisi hienoa nähdä uudestaan. Oikein kahdella huutomerkillä. Keskeytinkö eilen jotkut treffit? Eikö hän sitten saanutkaan kun yhtäkkiä taas kelpaan? Vai onko hän kiinnostunut? Haluaisiko hän jotain muutakin kuin pelkkää pesää? Haluanko minä mitään muuta kuin antaa pesää? Voi luoja, nyt jarrumies, näille ihmeellisille tunteille ja ajatuksille on tultava stoppi!

Onneksi ystäväni äN, risteilyseurani, jaksaa hehkuttaa sitä italialaista tenoria. Sekin kyllä tuntuu todella unelta. Epätodelliselta. Tai ainakin kaukaiselta. Ja täysin mahdottomalta. Olisin niin kovin mielelläni pitänyt sen risteilynjälkeisen tunteen kuinka upea olenkaan vielä hieman pidempään. Valitettavasti kaikki harmistukset peittivät sen alleen. Ja varmasti kaikki tämä psyykeen rasittaminen laukaisee jotain fyysistä. Äh.

Lääkkeeksi määrään itselleni hyviä yöunia, terveellistä ravintoa ja tanssitunteja. Kyllä vuoristoradalla tulee se jännittävä nousu vielä, se hetki kun ei tiedä miten paljon vatsanpohjasta ottaa kun huipulta lähtee. Joskus vähän vähemmän ja joskus, kuten viikko sitten koin, niin paljon että se saa kiljumaan. Riemusta, vauhdin huumasta. Onnellisuudesta. Huumaavasta tunteesta, että näin tämän elämän pitää mennä.

Mutta arvostaakseen sitä vatsaakouraisevaa tunnetta pitänee nähtävästi käydä ottamassa vauhtia ja nyt ollaan ilmeisesti siellä mutkassa. Onhan se kuitenkin huomattu, että asiat järjestyvät aina. Aurinko paistaa risukasaan ja niin edelleen. Ehkä koin aivan liikaa viikko sitten ja arki ei taas maistunutkaan. Palasen kun sai maistaa jotain muuta. Kyllä tämä tästä taas, ehkä voisi alkaa suunnittelemaan viikonloppua. Joskos sitä olisi siihen mennessä saanut akut taas täyteen virtaa ja lähtisi pisteidenmetsästykseen. Toivottavasti jarrumies antaa mennä täysillä!