Joskus minut valtaa ihmeellinen levottomuus. Selittämätön. Jotenkin vain on tutina, hermostuneisuus, levottomuus jota ei vain osaa sanoa mistä se johtuu tai mitä sille pitäisi tehdä. Paikallaan ei voi pysyä, jotenkin on liikahdettava, jonnekin. Perjantaina tämä levottomuus alkoi taas riipiä sisintäni. Pikkuhiljaa, niin, ettei parvekkeella istuminen tuntunut hyvältä. Lähdin lenkille, muttei sekään auttanut. Aloin ymmärtää, että tämän levottomuuden saa sammutettua jotenkin muuten.

Lenkin jälkeen kotiin ja suihkuun. Levottomuuden taso oli sitä luokkaa, että päättelin puutarhanhoidonkin olevan paikallaan. Korkkasin pullon roséeta ja jostain kumman syystä ensimmäiset vaatteetkin mitä kaapista kaivoin osui nappiin ja tuntui hyvältä. Sen tiesin jo mitkä kengät laitan jalkaani ja jostain kumman syystä hattu vetää miehiä puoleensa, joten sellainen päähän ja ulos.

Minua ei haittaa lähteä yksin ulos. Taidan olla harvinaislaatuinen sen suhteen, kukaan ystävistäni ei sitä tee, mutta miksi jäisin kotiin yksin istumaan jos en saa saa frendiä mukaan? Yksinhän on parasta metsästääkin, ei tarvitse pyydellä kaverilta anteeksi että jättää hänet yksin. Joten avoimin mielin lempiyökerhooni ja saalistusvietti täysille!

Törmäsin mielenkiintoiseen kundiin, joka oli frendiporukalla liikenteessä. Hän alkoi heittämään läppää, mutta aika ei ilmeisesti ollut otollinen, joten jatkoin matkaani. Seuraava olikin sitten kadottanut kaverinsa, joten vietin tovin tämän namusen seurassa. Vähän nuorenoloinen, mutta mitäpä tuosta, vaikutti muuten potentiaaliselta. Harmi vain, että hänen kaverinsa soittivat ja hänen oli mentävä. Hän halusi kuitenkin numeroni, jonka annoin ennenkuin sanoimme heipat. Hitto. Taas alusta.

Menin tanssimaan, mutta kyllästyin biiseihin ja lähdin tanssilattialta. Ajattelin jo hetken kotiinlähtöä, kunnes yhtäkkiä törmäsin tähän ensimmäiseen hunksiin. Oi. Ja taas hän tuli juttelemaan. Vaikutti fiksulta, hyväkroppaiselta ja edelleen mielenkiintoiselta. Joten kun aikamme juteltuamme hän kysyi lähdetäänks panee niin villi veikkaus mikä oli vastaukseni..

Hän oli Jii, vuotta minua vanhempi ja asui omassa kämpässä toisella puolella kaupunkia. Jostain syystä hän halusi ehdottomasti, että menisimme hänen luokseen joten lähdimme baarista ja päädyimme kivannäköiseen ja persoonalliseen kaksioon. Yleensä mieluummin tulisin kotiini, mutta nyt kiinnosti nähdä miten tämä hurmuri asui. Erittäin mukavasti. Ja pora nähtävästi pysyy kundin kädessä, toivottavasti myös naisen käsittelytaito olisi vastaavalla tasolla.

Tämä toinen baari-illan tuttavuus soitti, eipä ollut sitten kait löytänyt itsellensä uutta mimmiä, mutta valitettavasti vastasin olevani jo muualla. Sinällään aika pokeria kundilta soittaa loppuyöstä, pisteet valuivat kaivoon. Olisi nielaissut epätoivonsa ja jos oikeasti kiinnostaa niin olisi soittanut vasta seuraavana päivänä. Puhelimessa kannattaisi toisinaan olla alkolukko.

Olimme niin humalassa molemmat, että päätimme Jiin kanssa mennä ihan vain nukkumaan. Ilman vaatteita kuitenkin, joten aamulla olikin helppo päästä tunnelmaan. Jii ei ihan vakuuttanut minua seksitaidoillaan, mutta menkööt se jäätävän krapulan piikkiin - tokkopa minäkään olin parhaimmillani. Sain kuitenkin mitä tarvitsin, joten ei mikään turha retki.

Puolenpäivän aikaan tuli olo, että nyt haluan kotiin. Haluan eroon meikeistäni, haluan eroon sotkuisesta tukasta, kissanpissan mausta suustani joten aloin pukea ja tehdä lähtöä. Heitimme siinä läppää ja kundi alkoi tuntua entistä kiinnostavammalta. Hitto. Kävikö nyt niin, että törmäsinkin todellakin potentiaaliseen tapaukseen..? Onneksi ei tarvinnut miettiä etenemistä asian suhteen, sillä Jii lähti saattamaan minua bussipysäkille - hän olisi tarjonnut kyydin jos olisi ollut ajokunnossa - ja kysyi puhelinnumeroani. Annoin sen ilomielin.

Kotimatkalla mietin, että olisin aivan loistavasti voinut jatkaa alkavaan Slut Walk -tapahtumaan eilisissä meikeissäni ja eilisissä kuteissani. Pää pystyssä kuljin kuitenkin Walk of Fame -kotimatkani - siksihän sitä kutsutaan, kaikki katsovat eikä tarvitse arvailla ollaanko sitä tulossa jatkoilta - mutta jotenkin hymyilytti krapulasta huolimatta. Slut Walk jäi väliin, lutkailin jo viikonlopun tarpeiksi, mutta sisimmässäni toivoin, ettei tämä jäisi tähän.

Tänään olen yrittänyt olla vilkuilematta puhelinta. Olen käynyt lenkillä pariinkin otteeseen, ensin fillarilla (kyllä, joo, uskalsin laittaa lukkopoljinkengät) ja sitten sauvomassa etten vilkuilisi luuria koko ajan. Kamala ajatus siitä, että kundi pyytää numeron siksi, ettei mimmi vain saisi otettua yhteyttä kalvaa mieltäni, mutta jotenkin tilanne ja tapa miten Jii kysyi sitä vaikutti siltä että kuulen hänestä vielä. Vai kuulenko? Jäinkö hänelle vain yhdeksi kaadoksi muiden joukkoon? Vai onnistuinko tekemään häneen vaikutuksen niin, että revanssi olisi mahdollinen? Löysin hänet Facebookista, mutta lienee parasta jättää yhteydenotto hänen kontolleen.

Ja mitäs sitten jos hän ei ota yhteyttä? Niitä mielenkiintoisia on tullut ja mennyt matkan varrella ja aina ne on loppupeleissä onnistunut unohtamaan. Ehkä olen sittenkin tuomittu olemaan itsekseni. Viihdyttämään miehiä. Antamaan hetken ilon. Hetken huuman. Erään tutkimuksen mukaan kurvikkaat naiset ovat miehille kuin huumetta, joten ehkä olen sitten sellainen kunnes miehen pää taas selviää. Voiko suhteet ylipäätään alkaa yhdenillan jutusta? Vai pitäisi ensin tapailla ennenkuin päätyy sänkyyn? Olenko liian helppo? Lienee tapauskohtaista tosin, the eksän kanssa homma alkoi seksistä, mutta mikähän lienee nykyaikana paras tapa..? Vai onko edes sellaista? Sääntöjä ja lakeja, vaikka ehkä paras on tehdä siten kuten sillä hetkellä tuntuu parhaimmalta.

No, jos ei Jii ota yhteyttä niin onhan aina Ee. Viikko meni hienosti ilman viestin viestiä hänen ollessa perheensä kanssa mökillä, mutta perjantaina päivällä hän tsättäili hetken. Ja taas lauantaina. Loma alkaa olla loppu ja paluu arkeen. Eli huomenna näen hänet taas työpaikalla parin viikon tauon jälkeen. En yhtään osaa sanoa miltä se tulee tuntumaan. Olenko innoissani? Olenko ärsyyntynyt? Välinpitämätön? Koskettaako se yhtään missään kun hän on taas edessäni? Pitäisikö sen edes? Lähden kolmen viikon kuluttua omalle lomalleni ja olen kuukauden poissa kuvioista ja mitä vain voi tapahtua. Lähinnä ehkä itselleni. Ehkä törmään mielenkiintoiseen tapaukseen, ehkä muuten vain unohdan Een. En tiedä. Aika kait näyttää tämänkin asian. Mutta silti toivon, ehkä ihan pikkiriikkisen että Jii soittaisi ennen lähtöäni. Olkoot Ee kuinka hyvä minulle, mutta tässä Jiissä on enemmän munaa.

Een suhteen tiedän että olisin niskan päällä. Hallitsevampi. Hän olisi se joka jää tossun alle vaikken häntä sinne pistäisikään, mutta hänen tunteensa on vahvemmat kuin minun. Jossain määrin se antaa tietyn turvallisuuden tunteen, nyt en päätyisi ulkoruokintaan. Mutta tämä Jii, kiehtova, menevä, ripaus vaaarallista, oi, hänen mukaansa lähtisin, mutta olisinko heikompi osapuoli? Olisinko minä se joka kinuaa mukaan, kinuaa huomiota, hyväksyntää? En ikinä enää halua siihen tilanteeseen mikä eksän kanssa oli. En halua jäädä alakynteen enää koskaan.

Lieneekö silloin paras vain olla itsekseen. Nauttia vapaudesta, yksinäisyydestä, siitä että saa tehdä mitä itse haluaa. Vaikka olisi se kait mukavaa jakaa elämänsä ilot ja surut jonkun kanssa. Jaettu ilohan on kaksinkertainen ilo ja jaettu suru vain puolet siitä. Ja krapulassa olisi mukava katsoa töllöä, saada seksiä, syödä välillä ja sekstata taas. No, onneksi se onnistuu yksinkin. Ja onneksi on ihania ystäviä, jotka muistavat olemassaoloni ja saavat oloni tuntemaan tärkeäksi! Vaikka olenkin yksin, en ole yksinäinen :)