Lomastani on kulunut jo niin pitkä aika, että epäilen lomalla olleenikaan. Rusketus on hiipunut pois, tuliaiset uponneet muiden tavaroiden joukkoon ja jutut kaikessa muussa kuin lomassani. Jostain vinksahtaneesta elämästä tiedän kuitenkin olleeni poissa, sillä en vieläkään ole palannut siihen universumiin mistä lähdin. Enkä varmaan palaakaan.

Vietin kuukauden kierrellen Indonesiaa. Singaporesta ensin vauhtia, siitä Balille Kuta Beachille. Sitten Jaavalle Yogyakartartaan ja Jimbaranin, Balin kautta Lombokiin Senggigiin ja Gili Trawanganille. Laivaretki Sumbawan kautta Floresiin - Moyo - Satonda - Gili Laba - Rinca - Kambing - Bidadari - Labuanbajo - josta viimeiseksi Balille Ubudiin ja vihdoin Singaporen kautta takaisin kotiin. Käsittämättömiä maisemia, uskomattomia kokemuksia, kuumuutta ja lämpöä, uusia tuttavuuksia, lepoa ja hyvää oloa, onnellisuutta. Arkihuolet olivat kovin kaukaisia ja oli upeaa keskittyä mielettömiin auringonlaskuihin, vaaleaan hiekkaan varpaiden välissä ja siihen, ettei ole huolta huomisesta.

Aivan kuin olisin lähtenyt yhdestä universumista, siitä omasta pikku elämästäni jonnekin toiseen universumiin. Sellaiseen unelmanomaiseen, missä aurinko aina paistaa ja on tyyni ja rauhallinen - onnellinen - olo. Paluu olikin sitten aika ahdistava, varsinkin kun suurinpiirtein kaikki oli toisin, enkä tiedä olenko vieläkään asettunut edes jollain tavoin mukavasti siihen universumiin mihin palasin. Mutta minkäs teet, tällaistä elämällä on tällä kertaa tarjota.

Kaikki oli jotenkin vinksahtanut. Edes koti mihin palasin ei ollut sama, koska olohuoneessa oli muutoksia - mukavia tosin, sain ison kliivian mikä pakotti hieman muuttamaan järjestystä - mutta silti aivoilla oli vaikeuksia asettua kotiin. Kylmää, harmaata. Ystäväni olivat lisääntyneet ja päädyinkin heti palattuani yksiin ristiäisiin. Toiset lienevät nyt nurkan takana ja jos kaikki tässä tänä vuonna lisääntyneet ystävät lasketaan on niitä ainakin jo seitsemän - vai enemmänkin? Jossain sekin jo tuntuu, kaikilla on jotain muuta - ja ainakin joku pieni huutava käärö joka on kiinni rinnassa. Yllättäen sitä onkin muuten nähnyt ihan riittävästi tissejä käymättä uimahallissa.

Työt mitä tein jäi myös edelliseen universumiin ja uudet duunit alkoivat. Heti. Ja ryminällä. Tehtäviä mistä en pidä, ihmisiä joita en edes haluaisi tuntea. Päivästä toiseen rämpimistä tulipaloja sammuttaen, aivan kuitti kun kotiin vihdoin pääsee. Huomaan jatkuvasti valittavani, olevani negatiivinen, vastarintainen. Hyvästi tämän vuoden päivänpaistepalkinto! Tervetuloa menninkäinen! Ja olen ajautunut sellaiseen loukkoon, että ahdistaa. Aamuisin on vaikea nousta ja lähteä toimistolle kun se tuntuu pahalta. Positiivareiden Ajatusten Aamiaisessa oli rukous:
"Tämä päivä on mennyt toistaiseksi hyvin. En ole juorunnut, en menettänyt malttiani, en ollut ahne, häijy, itsekäs, tyytymätön enkä koppava. Mutta kohta aion nousta vuoteesta, ja sitten tarvitsenkin kovasti apua. Aamen."
Taidan todellakin tarvita apua.

Ee oli myös vinksahtanut. Tai romahtanut ehkä kuvailisi paremmin. Eikä kotiasioiden takia - niissähän kun ei sitten mitään muutoksia ollut tapahtunut. Miten arvasinkaan.. Työt olivat saaneet hänet hermoromahduksen partaalle, enkä oikein tiennyt miten suhtautua mieheen, joten parin päivän ihmettelyn jälkeen sovimme että se siitä sitten. Taas yksi sulka hatussa, mutta eipä tässä hienoa hattua Ascotiin oltukaan rakentamassa vaan intiaanien sulkapäähinettä. Sadetanssin vielä jos tanssisi että pääsisi tästä epäonnesta.

Vai onko se epäonnea? Sisimmässäni tiesin ettei Eestä ole minulle mieheksi. Joten parempi näin. Ja tuollaisiin naimisissaoleviin kannata sotkeutua, ei ne eroa kuitenkaan - tai jos eroavatkin ei se mitään siistiä ole. Ja tuollainen saamaton rötväle kuin Ee, voi taivas, jos hän kerran pystyy nyt tekemään vaimolleen näin niin entäpä seuraavassa suhteessaan? Ei kiitos, en jää sitä odottamaan.

Onko sittenkin kaikinpuolin parempi olla ilman miestä? Ilman lapsia? Varsinkin kun niitä on saanut kuunnella ihan riittävästi viimeaikoina enkä jaksa sitä rääkymistä. Ystäväni Tee teki kolme vuotta ensimmäistään eikä se ihan luonnostaan tullut ja vielä kaikenlaisien sairauksien saattamana, joten oliko luonto tarkoittanut ettei hänen olisi pitänyt lisääntyä? Koska itse en onnistu parisuhteissa - enkä tietenkään siinä lisääntymisessäkään, koska yh-äidiksi en todellakaan halua - onko luonto nyt todellakin varmistanut etten minä vain missään nimessä jatka geenejäni? Ilman miestä olen siitä vieläkin kauempana kuin Tee, joka on onnellisesti naimisissa. Nähtävästi luontoa voi hämätä tieteen keinoin lisääntymisessä, mutta jos ei edes ole sitä miestäkään niin silloin todellakin luonto taitaa tarkoittaa ettei minun siihen hommaan pidä lähteä.

Maku koko hommaan onkin mennyt seksiä myöten. Olosuhteiden pakostakin, ensin pitkä loma päälle missä ei tullut suhdekuvioita ja nyt tämä vinksahtanut universumi ei houkuttele metsästysretkille. Olen ollut jo siis kaksi kuukautta ilman seksiä ja se tuntuu olevan kuin herkut muutenkin, tarpeeksi kauan kun on syömättä suklaata ei sitä edes tee enää mieli. Kamalaa ja toisaalta ei. Kun tympääntyy niin sitten tympääntyy. Ei voisi vähempää kiinnostaa koittaa repiä kaapista jotain päällepantavaa, meikata, laittaa hiukset ja lähteä baariin. Vetäistä vahingossa taas naamat niin, että seuraava päivä menee koomassa sohvalla.

Sohvalla olen kyllä maannut. Ja makaan vielä ilmeisesti pitkäänkin. En ole tajunnut sitä itse, mutta Tee havahdutti huomauttamalla yhden valitussessioni jälkeen kuinka joka syksy tämä menee pahemmaksi ja pahemmaksi. Todellakin. Joka syksy kuten talvi yllättää autoilijat pimeys yllättää minut. Ja vetää mieleni matalaksi. Sisimpäni ahdinkoon. Nyt tiputus Indonesian auringosta outoon universumiin oli vielä rankempi! Rämmin läpi talven kunnes aurinko ja pitenevät päivät saavat kasvoni taas hymyyn. Kuka ihme tällaista edes jaksaisi katsellakaan? Parempi lienee siis ollakin yksin. Luonto nähtävästi osaa siis raakata ne keiden kannattaa lisääntyä. Ei minun, joten luonnostaan en siis ketään siittäjää tapaa.

Kysymyshän kuuluukin kuinka paljon jaksan taistella luontoa vastaan? Kirkasvalolamppu on hankittu, uudet korkeakorkoiset saappaat. Essence-viinilaseja. Vielä kun sen voiman nousta ylös sohvalta jostain saisi, mutta se taitanee tarvita ystäväkunnan laajentamista jollain tavoin äideistä sinkkuihin. Ennen lähdin ihan mielelläni yksinkin, nyt tuntuu ettei tuonne pimeyteen saa minkäänlainenkaan porkkana. Joten hyväksyn luonnonlait ja puran pahaa oloani kirjoittamalla. Ehkä jossain vaiheessa saan merkinnän ilonpilkahduksestakin, mutta sitä ennen parempi kait yrittää olla rasittamatta ystäviään liikaa etten joku kaunis päivä huomaa olevani ilman heitäkin! Sitä en kestäisi. Aurinko tulee taas aikanaan ja jokainen päivä vie minua lähemmas sitä hetkeä, että lämpö hyväilee taas ihoani, ainut rakastajani joka ei jätä minua kokonaan vaan palaa aina uskollisesti luokseni.