Luojan kiitos viikko on ohi. Viime viikon lauantaista lähtien joka toinen päivä känni, joka toinen päivä krapula. Joka loppui tuplakänniin. Tänään on todella ollut sunnuntaiolo. Ja ehkä myös hämmentävä, jotenkin viime vuorokausi tuntuu unelta.

Perjantaina lähdin ystäväni äSsän mukaan katsomaan bändiä, jossa soittaa hänen tätinsä mies. Paikka oli niinsanottu aikuisten yökerho, jossa kävijöiden keski-ikä on viisissäkymmenissä. Kerran olen aikaisemminkin sinne erehtynyt pikkujoulujatkoilla ja nauroin jälkeenpäin, kun vessassa käydessä kuuli naisten puhuvan lapsenhoitajista, lasten koulusta ja vaipoista. Huaah. Siirryimme vähän nuorekkaampaan paikkaan, jossa vessakeskustelut kulkivat panemisen ja miesten parissa. My kind of place.

Ja taas tuli todistettua ettei ihan vielä ole aika siirtyä "aikuisten yökerhoon". Joku kuusikymppinen papparainen alkoi iskemään aloittaen "käytsä usein täällä". WTF?! Joku siis oikeasti käyttää tuota lausetta? Hänen puhelimensa alkoi soimaan siinä melko nopeasti - minun pelastukseni - mutta lievää huvittuneisuutta aiheutti kännykkä, minkä hän kaivoi povaristaan: vanha kunnon antennilla varustettu banaaninokialainen. Hiphurraa, kestäviä ovat, nokialaiset.

Toinen episodi tapahtui hieman myöhemmin. Seisoimme tanssilattian kulmalla nauttimassa keikasta kun viisikymppinen mies tulee jututtamaan. Vähän kömpelö avaus bändistä, mutta muutaman sanasen vaihdoin kohteliaisuudesta. Juttu keskeytyi, kun aivan kamala kotka, pahempi kuin Mervi Tapola, hyökkää paikalle ja alkaa hakkaamaan miestä. Mies juoksee pakoon ja tämä kotka heittää vielä tuopilla perään - osumatta. Ja silti episodin päätyttyä kotka saa jäädä ravintolaan.. Loppukeikka menikin sitä harakkaa vältellessä ja kun bändi lopetti olimme niin valmiita siirtymään pikaisesti paremmille apajille. Mutta vähän oli leimiä menoa meidänkin näköisessä paikassa ja lähdin kotiin ennen pilkkua. Aina ei jaksa edes yrittää.

Lauantaina lähdin sieneen ja palattuani kotiin olin sen verran puhki, että suosiolla päätin jäädä kotiin. Putsaisin sienet, tekisin piirakkaa, katsoisin elokuvan ja menisin aikaisin nukkumaan. Nollaisin tämän hullun viikon univajeen ja olisin sitten pirteä sunnuntaina niin, että maanantaina voi aloittaa taas uuden viikon uusine kujeineen reippaasti. Toisin kävi.

Ensimmäisessä blogissani kerron syyni tämän blogin kirjoittamiseen ja kirjoitustavastani. Sitä, kuinka kirjoitan vain itselleni, koska jos alan ajattelemaan kenelle kirjoitan, ajatuksenvirtani muuttuu. Ja toisaalta, nyt jos koskaan on tarve saada tämä asia pois mielestäni puhumatta siitä kenellekään. Koska en halua puhua aiheesta, mutta se on pakko purkaa pois. Jonka jälkeen elämä jatkuu kuten ennenkin. Ja toisaalta, viime vuorokausi tuntuu unenomaiselta, kuin en olisi sitä elänytkään. Mutta siitä on todistusaineistoa, jotta taisi se sittenkin tapahtua.

Korkkasin siiderin ja aloitin sienienputsausoperaation piirakka mielessäni. On myös ovulaation aika, joten piirakkavertaus toimii muutenkin, vaikka olinkin liian väsynyt hoitaakseni puutarhani kuntoon, meikatakseni ja lähteäkseni ulos metsästämään piirankansyöjiä. Niinpä ajattelin mummoilla kotona ja sienissähän on puuhaa joka ei oikein voi odottaa.

Kesken putsaamisen sain tekstiviestin. "Tervehdys. Hyvän aikaa mietittyäni, kuinka muotoilla viesti viime aikoina useinkin ajatuksissani olleelle, mutta kaukaiseen "entiseen elämään" kuuluneelle ihmiselle, jonka joskus on kuitenkin luullut tunteneensa, päädyin sitten tuohon turvalliseen alussa mainittuun... ;-) Kuinkas se on arki kuljetellut?" Syke nousi välittömästi taivaisiin. Eksä. The ex. Mies, joka järkytti elämääni pitkään eromme jälkeen. Mies, joka on järkyttänyt elämääni seurustelummekin aikana. Mies, joka järisyttää perustuksiani nähtävästi vieläkin. Mies, joka on ollut - ja on - huumetta.

Onni, että sain viikkoa etukäteen kuulla hänen olevan taas vapaalla jalalla, joten ensijärkytys meni nopeasti ohi, jotenkin tiesin jossain sisuskaluissani odottaa tätä hetkeä. Tosin hämmentävän nopeasti yhteydenotto sitten tapahtui. Taidamme olla molemmat toisillemme huumetta. Unohtaa ei nähtävästi voi. Eikä pysty. Se kuplii aina pinnan alla. Se pysyy vaikka kuinka saippuoisi pois. Se on kuin tatuointi selässä. Sitä ei aina näe joten sen unohtaa, kunnes vilkaisee peiliin ja siellä se on. Ystävät varoittavat ja pyytävät olemaan erossa, mutta sille ei voi mitään. Se on ja pysyy.

Järkevä minäni pisti luurin pois, hengitti syvään ja mietti vaihtoehtoja. Voisin olla vastaamatta. Voisin vastata jotain sarkastisti. Voisin vastata jotain normaalia. Mieltä kutkutti uteliaisuus. Joskus sain luennon alkoholismista kärsivien ihmisten mielihyväkeskuksesta, kuinka alkoholisti on yliärsyttänyt mielihyväkeskuksensa alkoholilla ja alkoholia pitää saada lisää ja lisää, että se ärsyttää keskusta ja tuottaa mielihyvää. Lopettaminen on vaikeaa, kun pienikin määrä alkoholia kutittaa mielihyväkeskusken taas äärimmilleen ja kutinaa on vaikea saada loppumaan. Eksä on minun kutinani, enkä voinut vastustaa kiusausta ja laitoin viestin takaisin.

"Hei hän. Mikäs se on mut ajatuksiisi usein viime aikoina saanut? Tervehdys on aika neutraali aloitus - varsinkin jollekin jonka on tuntenut - mutta ihan toimiva. Tässä suppiksia putsailen, kävin metsässä tänään. Sienipiirakka siintää mielessäni :) Mitäpä itsellesi kuuluu? Töitä? Ja haravointia?" Valitsin siis normaalin vastausvaihtoehdon.

Siitä se sitten lähti, ajatustenvaihtoa tekstiviestitse. Hän kertoi erostaan ja elämästään, siitä kuinka on taas törmännyt samoihin ongelmiin. On siis vissiin katsonut peiliin. Kysyi omasta tilanteestani ja kerroin törmääväni yhä uudestaan ja uudestaan idiootteihin ja olevani sinkku. Ja tulihan se sieltä, kaipuu lähelle, iholle ja ehdotus tulla viettämään lauantai-iltaa. Mitäpä sitä oikeasti enempää edes voisi lauantai-illalleen toivoa, hän kirjoitti, hyvää seuraa ja seksiä.

Yritin vastustella, mutten pystynyt. Ja tässä ei loppupeleissä rönsyilevät puutarhat ja meikittömyys haittaa vaikka ehkä sitä olisi halunnut tehdä jonkinlaisen vaikutuksen ihan kiusallaan, että näin upean naisen päästit menemään. No, upea olen hänen silmissään muutenkin ja onhan sitä avoliiton aikana nähty yhtä sun toista alennustilaa, joten ei väliä. Hyppäsin farkkuihini ja tilasin taksin.

Typerää? Haitallista? Kerroin peloistani, mutta mikäs tässä elämässä on järkevää ollutkaan. Mielihyväkeskukseni oli jo ylittänyt ärsytyskynnyksensä ja uteliaisuuteni ei olisi jättänyt minua rauhaan jos olisin jäänyt kotiin. Ja se kaipaus ihmisen iholle.

Meillä on upeaa. Hieman varovaista alkuun, mutta loppuillasta ihan kuin mitään eroa ei koskaan olisi ollutkaan. Jotain on kuitenkin välissä tapahtunut ja oli hauskaa jossain määrin kuin tutustua uudestaan vanhojen juttujen mausteella. Ja kun eksä yhtäkkiä katsoi syvälle silmiini ja suuteli tunsin sen vanhan, upean värinän, mutta uudella jännittävällä tavalla, kuin olisi ensitreffeillä.

Vaikea arvata otsikostakin päätellen miten ilta päättyi. Kun lopulta alastomat vartalomme kietoutuivat yhteen ei siitä osannut sanoa mistä minä aloin ja mihin eksä päättyi. Olimme yhtä, yhteisestä sävelestä. Hän osaa painaa juuri oikeista napeista, koskea juuri oikealla tavalla. Se oli uskomatonta. Kun hän työntyi sisääni tuntui että räjähdän. En koskaan ole saanut keneltäkään niin hyvää seksiä kuin eksältä ja vartalomme, ihomme muistivat toisensa. Nukahdimme sylikkäin vasta aamulla puoli kahdeksalta, herätäksemme parin tunnin kuluttua uudestaan nauttimaan vartaloistamme. Voi luoja. Eläimellinen kaipuu, siitä ei saanut tarpeekseen. Yhä syvemmälle, yhä kovempaa. Tarrauduimme toisiimme kuin kaksi hukkuvaa.

Niitä käsiä olen kaivannut. Sitä kosketusta. Eromme jälkeen pelkäsin, etten koskaan löydä vastaavaa ennenkuin sitä alkoi unohtaa. Lähelle on päästy, mutta nyt muistin taas kaiken aivan liian selvästi. Eksä on asettanut riman, jota on vaikea ylittää. Se kiihko, rytmi, aistillisuus, kuinka palasemme asettuvat täydellisesti yhteen, se on käsittämätöntä. Siihen ei yhdenillanjutuissa pääse koskaan, se vaatii vuosien työn. Eikä nähtävästi unohdu.

Söimme rauhassa aamiaista, jonka jälkeen iltapäivällä sain kyydin kotiin. Jostain kumman syystä en ollut lainkaan väsynyt, mutta päättelin tarvitsevani kuitenkin unta ja kaivaiduin peiton alle päiväunille. Kaksi tuntia nukuttuani heräsin ja koko eilisilta ja yö tuntuivat utopistiselta. Kuin unelta. Kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ja ehkä hyvä niin.

Mitään syytä ei ole pelätä mielenrauhani järkkyneen. Tai että alkaisin haikailemaan menneeseen - mihin ei ole paluuta. Ei. Mutta kipinä löytää joku, jonka kanssa kokisin edes lähellekään samaa, syttyi. Joku, jonka kanssa kokea jotain vielä enemmän.
Hymyillen uuteen viikkoon, ilman murheita, huolia, turhia toiveita. Yhtä kokemusta rikkaampana. Ja toisen pisteen ansainneena ;)