Maailmanparantajani X halusi esitellä avovaimonsa minulle. Ja mikä jottei, johan lähes pari vuotta olin kuunnellut tarinoita naisesta, joka kuulosti ymmärtäväiseltä, lempeältä, kiihkeältä sängyssä, mutta hienointa kaikessa, onnen lähteeltä X:lle. Olemme X:n kanssa parantaneet maailmaa yleensä minun luonani tai ehkä jossain kuppilassa, joten ei ole tullut tilaisuutta tavata tätä ihmeellistä naista - ja ehkä jotenkin avovaimo ei ole kuulunutkaan tapaamisiimme.

Mutta nyt viimein eilen illalla sovimme maailmanparannusillan sellaiseksi, että avovaimo tulee mukaan. Suurella mielenkiinnolla varustettuna ja täynnä iloista mieltä lähdin tapaamiseemme, tulisihan keskusteluista aivan varmasti pitkiä pohdintoja, rönsyileviä tarinoita ja hauskoja muistoja täyteen jos nainen on yhtään X:n tyyppinen. Kattia kanssa. Tai no, X:n naismakua en ole tainnut osata ennustaa ollenkaan, sillä avovaimo ei vastannut kuvitelmiani lainkaan. Toki jos X ajattelee avovaimon olevan hänen tyyppiään niin mikä jottei. Rakkaushan on sokea toisinaan ja parasta kuitenkin oli nähdä tasapainoinen pariskunta. Tasapainoiset ystävät. Lienee alkuhuuma kadonnut jo ja taisi jotain jännitystäkin olla ilmassa minun kohtaamiseni suhteen, mutta ei heitä välttämättä olisi pariksi osannut sanoa jos ei tietäisi. Ei kosketuksia, ei katseita. Pari neuvottelua ruokalistan tarjonnasta, jonka nyt olisi voinut ehkä käydä ihan kaveruksetkin keskenään.

X on puhelias ja joskus jopa liian analyyttinen keskusteluissaan, kun taas hänen avovaimonsa kanssa oli hieman hankalaa saada keskustelua aikaiseksi - tai siis ylläpitää sitä hyvästä alusta huolimatta. Minulla nyt ei sosiaalisena tyyppinä pitäisi olla mitään hätää, mutta kyllä sitä X:ää toivoi aina pikaisesti vessasta takaisin. Vaivaannuttavaa. Meiltä ei tuntunut löytyvän yhtään yhteistä ja lyhytsanaiset vastaukset saivat keskustelun haasteelliseksi. Lähinnä ääneessä olimmekin me X:n kanssa. Ehkä enemmän meitä olisi voinut luulla pariskunnaksi ja avovaimoa äidiksi joka on lähtenyt esiliinaksi. Kyllä, ehkä pahasti sanottu, eikä oikeasti ikä haittaa lainkaan, mutta yllätyin kyllä sittenkin, mitään puumaa ei ulkonäöllisesti ollut vastassa. Väkisinkin mieleeni heräsi kysymys minkälaista se heidän kiihkeä seksinsä oikein on..? Ihmisistä ei todellakaan osaa sanoa kuka nai pimeässä peiton alla pullantuoksussa ja kuka huutaa riettauksia hikisten vartaloiden painautuen kovemmin kiinni toisiinsa..

Ilta ei siis ollut ihan sellainen kuin kuvittelin. Ja olisin ehkä kaivannut hieman maailmanparannustakin oikeasti, mutten voinut kuvitellakaan avautuvani avovaimon kuullen. En saanut luotua illan aikana luottamussuhdetta häneen vaikka no, X on tainnut kertoa minusta kaiken, sen verran hyvin hän oli perillä tarinoista ja historiastamme, mutta olisi ollut kiusallista avautua omista huolista, murheista ja turhista toiveistaan. Loppuillasta viimein avovaimonkin virtsarakko täyttyi ja jäimme hetkeksi kahdestaan X:n kanssa pöytään, jolloin hän kysyi miten nyt oikein menee ja ehdin paljastaa olleeni the eksän kanssa taas viikko sitten ja kuinka hämmentävältä minusta tuntuu, mutta se jäi siihen, koska avovaimo palasi takaisin. Ehkä sitten seuraavalla kerralla perinteiset maailmanparannussessiot onnistuvat jälleen, sillä vaikka ilta olikin mukava, hyvää ruokaa, hyvää juomaa, en välttämättä halua enää viettää iltaani avovaimon seurassa jos sen voi skipata. Meistä ei sydänystäviä saa. Toivottavasti kuitenkin voimme X:n kanssa jatkaa kahdestaan keskusteluitamme.

Sillä olisin mielelläni purkanut sydäntäni. Viikko sitten perjantaina, parin olusen jälkeen, viettäessäni yhtä harvinaista vapaailtaa yksinäni keksin soittaa the eksälle. Hän vastasi heti. Hän halusi minut luoksensa. Hän halusi minua. Hänen äänensä oli hunajaa. En voinut vastustaa. Ja tottapuhuen, tätähän halusin itsekin. Muuten olisin jättänyt soittamatta. Mutta kuin jonkun käsittämättömän magneetin tavoin hän vetää minua puoleensa.

Ja se oli menoa taas. Pääsin sisälle ja sain takin pois eikä halauksista, kosketuksista, suudelmista, kauniista sanoista meinannut tulla loppua. Ah. Kun lopulta paljaat, kuumat vartalomme kietoutuivat toisiinsa tunsin olevani paratiisissa. Hän sopii sisälleni täydellisesti. Hän saa minut pakahtumaan orgasmeista, mutta myös tunteista ja mietinkin nyt onko tämä järkevää. Silloin kun olen hänen sylissään, hänen luonaan, en kyseenalaista mitään, tunnen että se on paikkani missä minun kuuluisi olla nyt ja aina, mutta lähtiessäni epävarmuus alkaa ahdistelemaan. Ja jos tämä olisi vain seksiä niin eihän minulla olisi mitään syytä olla epävarma. Ottaa orgasmit ja mennä taas haasteen mukaan etsimään uusia pisteitä, eksästähän niitä ei enää irtoa.

Mutta se ei näytä olevan niin helppoa. Istuimme aamupalapöydässä - tai no, jos iltapäivällä voi sanoa syövänsä aamupalaa - kun ovikello soi. Eksä sulki välioven mennessään joten en nähnyt pienintäkään palasta minkänäköinen henkilö on ovella, mutta kuulin kirkkaasti kun naisen ääni ilmoittaa tulleensa nyt kahville. Onneksi istuin, sillä kaikki voimat valuivat pois kehostani. Mitään muuta en kuullut keskustelusta, ilmeisesti ex sai jotenkin väännettyä volyymit pois naiseltakin. Mietin olenko hullu. Olenko tyhmä. Taasko satutan itseni. Ensimmäisenä mielessä on tietenkin joku kilpailija, mutta voisihan se olla ihan vain kaverikin, kuten X minulle. Ja jotenkin älyvapaalla ajattelulla jätin selvittämättä asian kun eksä viimein palasi takaisin keittiöön. Totesin vain, että taisin häiritä kahvittelua ja hän nyökkäsi. Tarkoitukseni olikin lähteä, joten aloin pukea takkia päälle ja halasimme vielä pitkään. Sinällään ajoitus joko todella hyvä tai sitten todella huono, mutta olisin saattanut törmätä lähtiessäni tähän mimmiin ovella, mutta nyt jäi tietämättä kuka hän oli ja loppupeleissä, millä asioilla.

Mietin koko päivän eksää. Mietin sitä naista, jos kyseessä olisi ollut vain kaveri olisihan se ollut ookoo päästää sisään ja esitellä minut. Mutta kuinka tylyä on käännyttää tyttöystäväkandidaatti ovelta jos minulle ei voi esitellä? Vaikka iltapäiväepisodi häipyikin mielestäni eksä ei. En ole voinut lakata ajattelemasta hänen sanojaan siitä kuinka hyvältä tunnun, hänen kättään ihollani, hänen suudelmiaan. Häntä. Jos koskaan rakkauteni häntä kohtaan on loppunutkaan niin ettei se vain nyt ole alkanut uudestaan. Paska. Paskapaskapaska. Mitä oikein teen?! Aina tunteet tietävät särkynyttä sydäntä ja kuten joskus rekkamiehelle totesin sydämeni on mennyt niin pieniksi palasiksi, että sen kasaaminen on kamala tehtävä enkä halua enää kerätä niitä pirstaleita. Mitä teki rekkamies? No satutti tietenkin. Mitä mitä nyt teen? Keräilen ilmeisesti palaset taas jossain vaiheessa uudestaan. Kuinka monta kertaa sydämeni kestää sen?

Miksen voi vain luovuttaa? Mikä ihme siinä miehessä on? Miten en voi jättää rauhaan jotain sellaista mikä saa minut tutisemaan niin kiihkosta kuin jätetyksitulemisen pelosta? Taidamme olla ying&yang, Black&Decker, Dolce&Gabbana. Keskustelumme soljuvat kuin itsestään, vartalomme on kuin palapelin palaset emmekä selkeästi kumpikaan voi unohtaa. Mutta voisiko sitä siirtyä eteenpäin, rakastaa jotakuta toista - vaikkei ehkä yhtä intohimoisesti, tunteiden koko skaalalla, mutta hiljaa, välittäen?

Yllättäen sunnuntaina tuttavuuteni äM, johon olen tutustunut ystäväni Teen luona, rekkakuskin kaveri, soitti minulle. Hän on toisinaan yrittänyt tsättäillä naamakirjassa, mutta hänen huonot nettiyhteytensä ulkomaankomennuksilla jättää keskustelut aina aika tyngäksi. Mutta nyt hän on lähikaupungissa seuraavan viikon, nähtäisiinkö? Tosin tämän kysymyksen hän esitti vasta tunnin jaaritteluiden jälkeen kun oltiin selvitelty sutinat ja muut kuulumiset ja muisteltu viime kertaa kun näimme syksyllä ja vietimme krapulapäivän yhdessä.

No mikä jottei, äM on mukava kaveri. Ja saisinpahan ajatukseni pois eksästä. Enkä hänestä mitään ajatellut mainitakaan, viimeksi tosiaan kun näimme ja vietimme krapulapäivän olin juuri saanut kuulla eksän eronneen ja nauroin vahingoniloa äMmälle useampaan kertaan sinä päivänä, etten olisi kehdannut tunnustaa mitäs sitten sattuikaan.. Ja toisaalta, eipä äM niin hyvä kaveri ole että jotain näin suurta sydämeltäni hänelle avaisin.

Mutta kuten todettu, äM on mukava kaveri. Ja meillä on yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja olemme käyneet maailmalla samoissa paikoissa, joten ilta meni lasillisen äärellä sujuvasti ja iloisissa tunnelmissa jutellessa. Mitään sen kummempaa ajatusta en halua hänelle antaakaan, sillä en ikinä voisi kuvitella seurustelevani hänen kanssaan, enkä halua hänen ajattelevan minusta jotain mahdollisuuksia johonkin. Hän on liian nallekarhu, liian mukava. Enkä koskaan haluaisi nähdä häntä ilman vaatteita. Toki ehkä siinä olisi sitä turvallista suhdetta, sitä hiljaista välittämistä saattaisi tuntea jos antaisi mahdollisuuden, mutta se ei taida riittää. Mieluummin olen sitten yksin. Ronkelit runkkaa.

Haluaisin sen ihmeellisen rakkauden, sen pakahduttavan onnen tunteen kun saa olla toisen kanssa. Mitä vanhemmaksi tulee sitä korkeammalle riman laittaa, mutta eipähän ainakaan tule tyytymisiä vähemmän hyvään vaikka sellainenkin saattaisi jo olla epätoivoisessa mielessä käydäkin. Mutta ei, mieluummin olen yksin. Ja jos olen jo rakastumiskiintiöni käyttänyt niin tuskin rimanylittäjiä löytyykään. Siksi olen tainnut niin helposti saada takaisin vanhan rakkauteni eksään, sillä se kuuluu jo kiintiöön. Rakastuin häneen kun kiintiö ei ollut vielä täynnä. Hän on siellä jo. Ja hän on ylittänyt riman. Mutta myös alittanut sen. Ja sehän tässä pelottaa.

Kaipaan ja pelkään. Kun saan häneltä tekstiviestin sykkeeni kiihtyy välittömästi ja typerä hymy leviää huulilleni. Luen ja luen hänen viestejään. Mutta näin loppuviikkoa kohden se hieman on hiipunut ja järkevä minä on taas housuissani, vaikka silti tunnistan rakastumisen oireita. Ihmeellisen rakkauden, rakkauden jota en voi ääneen huutaa, jota en voi kokea aina kun haluaisin, mutta silti niin ihmeellisen kauniin, etten voi päästää irti. Mitähän minulle käy..?