Olen ollut henkisesti ja fyysisesti poikki. Joka ilta jotain, treeniä, hallituksen kokouksia, perheillallisia ja kun vihdoin pääsee kotisohvalle ei vain jaksa kirjoittaa vaikka ehkä olisikin jotain kannattanut purkaakin. Mitään raportoitavaa ei ole tapahtunut, kaikkea muuta kuin sitä, mutta jossain määrin tämä on terapeuttista. Ajatuksia jäsentävää tiukoissa paikoissa.

Ja harmistumisia on riittänyt. Kuinka monta kertaa viime viikkoina olen todennut kuinka paljon helpompaa olisi jos maailmassa ei olisi muita ihmisiä. Ei tarvitsisi pahoittaa mieltään. Ei tarvitsisi venyä ja joustaa saamatta itse mitään. Ihmissuhteiden kirjoittamaton sääntö saamisesta ja antamisesta on tuntunut kovin yksipuoliselta ja olen kyllästynyt olemaan antopuolella. Minun on sanottu olevan liian kiltti ja siihen taidan vihdoin tehdä stopin. Kukaan ei juoksuta minua enää ja jos sovitusta joku poikkeaa niin sen teen minä. Sanotaanhan sitä raamatussakin, että kaikella on määräaikansa ..kuten kirkkoonkuulumisellakin, erosin siitäkin taas vaihteeksi, sylikummiuteni ei enää vaadi sitä - ja häitähän en tule koskaan järjestämään. Itselleni ainakaan.

Kävin bilettämässä ystäväni äNnän pikkujouluissa viikko sitten. Hauska ilta, mutta päättyi pikkuräkälään, josta ei löydy pisteitä. Tai löytyisi varmasti, mutta joku raja niilläkin. Ja kun aikaisin pääsi kotiin ei seuraavana päivänä kärsinyt krapulasta. Hyvä niin. Voisi ottaa tavaksi. Mutta ärsytti, että suunnitelmat lähteä kunnon mestaan muuttuivat ja jotenkin tuntui, että ilta meni hukkaan. Hyvä menokänni ainakin. Ja loppupeleissä, ei jaksa enää huvittaa lähteä mihinkään. Ei kiinnosta. Liikaa vaivaa.

Tsättäilin risteily-äMmän kanssa yksi päivä ja koska mietin pientä viikonloppupakoa ehdotin josko olisin tullut häntä tapaamaan maailmalle. Ei kuulemma sovi. Ei sitten. Menen muualle. Ja tylyhköstä tsättäämisestä johtuen veikkaan, että se siitä ihastumisesta. Nykyisin olenkin sitten off-line, eipä tarvitse miettiä enää sitäkään mahdollisuutta ja mitähän taas pääsi käymään, että hyvin alkanut juttu kopsahti. Kuten tapana.

Hra J soitti taas yksi kaunis arkiyö kännissä kertoakseen kuinka tykkää minusta ja ikävöi. Sain käsittämättömät raivarit. En saanut enää edes unta, joten seuraava päivä meni pinnistellessä asiakkaalla ja kun päivä päättyi lopulta iltaseitsemältä raahauduin kotiin sellaisessa päänsäryssä, että lähes oksensin. Ja hra J kehtasi vielä viestittää, kun olin ripittänyt häntä öisistä puheluistaan pahoittelunsa jälkeen, antaisinko jos hän oikein nätisti vonkaisi! Jumalauta, en. Känniset puhelut keskellä yötä ei mielestäni ole osoitus tykkäämisestä vaan kiusantekoa. Ja päänsärkyäni varmaan pahensi se jäätävä ärsytys koko miehestä. Naurettava pelle. Toivottavasti en kuule hänestäkään enää.

Vanhan ystäväni Teen kanssa tavattiin eilen kaupungilla. Naureskelimme fiaskoillallemme alkusyksystä ja kummankin tilanne on pysynyt samana - ei suhdekuvioita. Samat mietteet elävästä elämästä alkavat yhdistää meitä yhä enemmän ja naureskelimme, että kyllä sitten vanhainkodissa on sinkkuja ja pidetään hyviä bileitä kun ei ole jälkikasvua katsomassa perään.

Alan olla niin kurkkuani myöten täynnä koko elämän kuviota, että tämä haaste taisi olla tässä. Ajatus siitä, että joku toinen ihminen joka pitäisi ottaa huomioon pyörisi samalla sohvalla, samassa keittiössä, samassa sängyssä saa oksennusreaktion. Huutavat, kuolaavat lapset ovat parhaimmillaan kun ne saa ojentaa takaisin vanhemmilleen ja voi mennä oman kotinsa rauhaan. Se, että joku muukin sotkisi kodissa ärsyttää jo valmiiksi. Se, että en voisi huonounisena nukkua kuten haluan, maata sohvalla vaikka koko päivän piereskellen, dokata ja elää epäterveellisesti omassa kuplassani on kammottava ajatus. Ei. Ei helvetti, haluan läskiintyä ihan rauhassa itsekseni.

Rakastan James Bluntin musiikkia. Jotenkin hänen kaihoisa äänensä, kauniit sävelensä saavat minut haltioitumaan. Ja isoa osaa näyttelee tietenkin kaikki muistot mitä ensimmäiseen ja toiseen levyyn liittyvät. Ihania muistoja, mutta kovin mennyttä, entistä elämää. Niinpä rakkaudesta hänen musiikkinsa sekä uusien muistojen toivossa ostin hänen vastajulkaistun kolmannen albuminsa. Kuinka osuvasti hän kirjoittaakin taas, kappaleessa 'Heart of Gold': "And she sings, I wanna know what love is, But it seems to come with so much pain, If no one wants to show me, It seems easier just to run away, When I am gone it's just a penny for my soul".

Ja näin teen. En kaipaa enää mielipahaa ja harmistumisia. Lakkaan olemasta kiltti ja ryhdyn itsekkääksi. Mitä väliä. Koomisinta on huomata, etteivät muutkaan välitä. Viikon kuluttua pidän juhlat ja 29 kutsutusta tulee neljä. Naurettavaa. Tämänkin pettymyksen koen joka vuosi yhä uudestaan ja uudestaan. Nyt lakkaan hakkaamasta päätäni seinään ja pysyn yksin. Viikonloputkin ovat rentouttavampia kun ei ole krapulaa. Töissä jaksaa paremmin kun saa nukuttua. Ja kuinka paljon helpompaa on olla itsekseen! Hurrah! Seksikään ei enää kiinnosta, joten sekään ei häiritse.

Joten tällä kun menee niin elämä yksinkertaistuu. Äitini aina hokee, ettei hänellä ole mitään odotettavaa elämässään enää kun minäkään en ole niitä lapsenlapsia tekemässä niin samaa on oma elämäni, ei mitään odotettavaa. Tai no, lomat, lähteekö yksin retkelle vai löytyykö joku seuraksi ja toki tuleva putkiremontti vuonna 2012. Onhan siinä, wuhuu, elämässäni on jotain hohtoa. Hengaillen odottelen milloin ajopuuteoria viskaa minut jonnekin muualle. Ja että pian olisi taas kevät ja aurinko paistaisi koko pitkän päivän antaen energiaa ja toivoa paremmasta.