Toisinaan sitä joutuu liian ison kysymyksen äärelle. Mikä on elämän tarkoitus? Mieluusti olisin sitä miettimättä, koska oman elämäni tarkoitus ei ole selvinnyt vieläkään. Miksi olen täällä? Mikä on roolini? Tarvitaanko minua? Olisiko aivan sama jos minua ei olisi..?

Olen ollut niin hämmentyneessä tilassa, etten ole osannut jäsentää ajatuksia, joten en ole niistä kirjoittanutkaan. Vaikkakin kirjoitan ajatustenvirtaa, jonkinlainen punainen lanka on kuitenkin aina seurannut, mutta ehkä välillä on hyvä vain olla ja miettiä ilman jakamista sitä jossain blogissa. Blogissa, jossa pitäisi kertoa mehukkaita panojuttuja ja kömmähdyksiä. Mutta jos elämästään kirjoittaa, niin ainahan ei asiat mene kuin elokuvissa.

Odotin innolla kaverini Koon kolmekymppisiä viime lauantaina. Ja tokihan myös ajattelin ottaa kolmannen pisteen tässä hassussa haasteessani, mutta toisin kävi. Kesken juhlien synttärisankari sai soiton poliiseilta, että hänen isoveljensä on löydetty kuolleena. Siihen loppuivat hyvin alkuunlähteneet bileet.

Se mikä itseäni hämmensi oli se, että elin uudestaan omat kolmekymppiseni, oman isoveljeni menetyksen. What's the odds? Pitää laittaa lotto vetämään, kuinka usein juhlit kolmekymppisiä ja läheinen kuolee? Miksi tärkeimmät ihmiset elämässämme riistetään meiltä liian aikaisin? Miksi elämä on niin epäreilua?

Lähdimme pienellä porukalla purkamaan sokkia pubiin ottamalla vähän tiukkaa. Virhe. Ehkä vihonviimeinen juttu on yrittää nollata tilanteita alkoholilla, mutta siinä vaiheessa se tuntui hyvältä ajatukselta. No, minulle ei pitäisi tiukkaa viinaa antaa ja seurakset olivat taas kovin tuttuja - kotiin ja oksentamaan.

Olo hieman helpottui, mutta yksin kotona, humalassa, oksentaneena, eläen taas veljeni kuoleman uudestaan oliko ihme, että kaikki purkautuivat hysteeriseen itkuun. Siitä ei meinannut tulla loppua ja siinä sekavassa olotilassa, keskellä yötä, ainut kenelle voin soittaa ... the ex. Ilman edellisviikonlopun tapahtumia en varmaan olisi soittanut, tai en tiedä, joka tapauksessa varsin luonnollista sinällään, koska ex oli mukana kokemassa veljeni kuoleman. Se tietenkin hieman yllätti, että ex lähti ajamaan kesken yöuniensa luokseni. Mutta otin onnellisena hänen turvallisen sylinsä vastaan.

Lohdutus kääntyi lopulta seksin puolelle - todella ihmeellistä, not. Kysyin jossain vaiheessa näemmekö enää ja hän vastasi, että mitä todennäköisimmin. Sekin hieman hämmentää. Mitä siitä pitäisi ajatella? Irtisanoutua tästä nyt kun mitään ei ole vielä tapahtunut, ennenkuin rakastun häneen uudestaan? Vai ottaako riski, jos siitä nyt sittenkin tulisi jotain? No, sitä yhteydenottoa odotellessa. Toivottavasti yhteydenotto ei vain koske mitään sairaskertomuksia, kiitos rekkamiesidiootin sain häneltä jotain mistä en pääse enää eroon eikä tietenkään exän kanssa tullut kaivettua sitä kumia..

Idiootti olen siis itsekin. Ehkä sittenkin olisi parempi tehdä itselleen lobotomia. Tai kastraatio. Halut ovat tipotiessään ja tällä hetkellä koko haaste saada sutinaa elämään tuntuu hölmöltä. Lähden viikonloppuna risteilemään enkä tiedä mitä siltä risteilyltä haluan. Tällä hetkellä tuntuu, että joskos vain käy syömässä, tax freessä ja ehkä tanssiravintolassa vetäisemässä parit foksit ja hyttiin nukkumaan. Enkä tiedä mitä haluan exästäni. Elämältäni. Oih, näitä suuria kysymyksiä..

Kait sitä voi ajatella tällaisen elämän kanssa, että elämän tarkoitus on kerätä kokemuksia joista nauttii. Ystäväni Koo ilmoitti sunnuntaina lähtevänsä kiertämään maailmaa vuodeksi. Siinä ainakin kokemuksia kertyy. Minä, minä kerään asuntolainan lyhennyksiä ja rahaa keittiöremonttiin. Silläkö minä elän loppuelämäni? Asunnollani ja uudella keittiöllä? Uh. I have no life.

Oikeastihan elämän tarkoitus taitaa olla lisääntyminen. Ja sitä kun ei kohdalleni suoda, hoitakoot muut sen. Kun veljeni kuoli, parin viikon kuluttua ystäväni äS ilmoitti olevansa raskaana. Nyt kun kaverini Koon veli kuoli, sain tänään tietää ystäväni Teen olevan raskaana. Näin se elämän kiertokulku menee. Ja ehkä risteily saa taas elämäni mielekkyyden raiteelle. Toivottavasti.