Toisaalta se alkuperäinen ajatus tästä blogista on mennyt jo. Vuoden seksiseikkailut tuli raportoitua muutamien elämänfilosofillisten keittiöpsykologian oppituntien siivittämänä, joten syytä ei sinällään ole enää jatkaa, mutta aktiivisten kirjoituskuukausien aikana ymmärsin tämän helpottavan elämääni. Ehkä toiset on luotu kulkemaan omia polkujaan ja toiset on luotu kirjoittamalla purkavan huoliaan.

Olen edelleen parisuhteessa. Avoliitossa. Joten seksiseikkailutarinoita ei ole kerrottavana - ellei nyt sitten halua nostaa esille äM:n suorituksia. Mutta jos sinkkuna oli välillä hankalaa niin ei parisuhdekaan aina mitään herkkua ole. Miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta. Vaikka kuinka olen pitänyt itseäni mutkattomana tapauksena en taida sitä olla - mutta eipä ole äM:kään. Jotenkin kuitenkin kaiken kinastelun ja mielipahan keskellä sitä tietää, että tämän ihmisen kanssa voi kinastella ilman pelkoa ulkoruokinnasta. Voi todellakin olla oma itsensä. The eksän kanssa sitä joutui pelkäämään.

Kyllä. Mietin vieläkin toisinaan eksää. Vaikka aikaa on kulunut ja alan unohtaa hän palaa mieleeni tasaisin väliajoin. Jostain sitä ei pääse eroon, kuten liikakiloista ja suklaansyönnistä. Näillä kahdella taitaa tosin olla aika vahva korrelaatio, mutta eksän kanssahan minulla ei ole enää mitään yhteistä - paitsi muistot. Ajatteleekohan hän minua koskaan? Onnekseni elämässäni kuitenkin sattuu ja tapahtuu niin, että uusia muistoja tulee ja vanhat kellastuvat.

Olen reilun vuoden aikana vaihtanut työtehtäviä, olen käynyt sen seitsemässä eri maassa, tutustunut ziljoonaan uuteen ihmiseen, nähnyt muutamat häät ja erot ja lasten syntymäpäiväjuhlat. Olen ollut paikattavana, sairaalassa, rikkonut taas luitani, tanssinut niin pöydillä kuin parketillakin ja nauranut sydämeni kyllyydestä - mutta myös itkenyt pohjattomasti. Olen sisustanut uusiksi, luopunut asioista mutta saanut tilallekin jotain. Olen jakanut elämäni atomit. Olenko onnellinen? Ehkä onnellisuus pitäisi ensin määritellä.

Olen keskustellut paljon mimmikavereitteni kanssa eksäsuhteestani. Jotenkin sitä aihetta on pitänyt käsitellä päästäkseni yli elämäni rakkaudesta. Uusin analyysi oli parisuhteen kaatuminen horoskooppien takia; kaksi skorpionia ei vain sovi yhteen. Ei nähtävästi. Vaikken horoskooppeihin sinällään uskokaan, pidän sitä hauskana viihteenä. Saattaa siinä toinen puoli totta ollakin ja osuu skorpionin määritelmästä aika paljon yksiin luonteeni kanssa. Tai ainakin osui - ikä hieman on jo silottanut pahimpia särmiä, mutta tunnistan itseni. Ja eksäni. Eikä näitä kahta kannata laittaa samaan terraarioon, lähestulkoon pistimme toisemme hengiltä. 

Tähän väliin onkin muuten hauska pistää pieni knoppitieto skorpioneista, sillä kuulin vähän aika sitten, että jos skorpionin päälle kaataa alkoholia se menee niin sekaisin, että pistää itseään. Tässä suhteessa en ole tullut skorpioniin vaan edelleen aika vahvasti marinoin itseni viinalla - vaikkakin tosin olen hitusen alkanut himmaamaan. Pysäytys taisi tapahtua viime marraskuussa kun ilta päättyi jo kymmeneltä norjankielen kurssiin enkä aamulla osannut selittää mistä käsilaukkuuni oli ilmestynyt geishakuulat. Enkä osaa vieläkään.

Kiinalainen horoskooppi on jäänyt tuntemattomammaksi, mutta sen tiedän että siinä mennään 12 vuoden sykleissä. Jokainen vuosi on omannimisensä ja tästä inspiroituneena aloin nimeämään omia vuosiani. Joka vuodesta nousi esille yksi iso juttu jolla määritellä koko vuosi. 2013 on perseen vuosi, 2012 avoliiton. 2011 Indonesian, 2010 repun, 2009 oman asunnon. 2008 vakituinen työpaikka, 2007 kasvun vuosi, 2006 työpaikka saapastehtaassa, 2005 Englanti. Ja niin edelleen. Ainut ero kiinalaiseen horoskooppiin on se ettei tämä pyörähdä uusiksi 12 vuoden jälkeen. Toivottavasti!

Osa näistä tapahtumista on negatiivista ja osa positiivista. Uuden Indonesian vuoden voisin kyllä ottaa mielellään. Edelleen on ihana muistella vuosisadan matkaa ja niitä upeita kokemuksia maapallon toisella puolella, mutta sitten on kokemuksia jotka vaikuttivat niin paljon kuten New Yorkissa varastettu reppu. Ja siis ei mitenkään positiivisella tavalla. Vuonna 2010 tapahtui paljon muutakin, herranisä miten lämmöllä muistelen sitä helteisää kesää jonka vietin kotikaupungissani. Oli pakko, koska en ostanut varastetun passin tilalle uutta, mutta se koitui onnekseni sillä aurinko oli kanssani neljä viikkoa - niiden kaikkien upeiden norjalaisseiloreiden ja muiden tanssittajien kanssa. Uuuuuuh, mitä muistoja. Mutta reppu tulee kuitenkin ensimmäiseksi mieleeni siitä vuodesta.

2009 ensimmäiseksi tulee mieleeni tuskaisa ero eksästä. Se pahin siihen mennessä. Kuten olen kirjoittanut viimeisin ero oli vasta marraskuussa 2011, mutta sitäkään vuotta en halua muistaa eksästä vaan pakotan nimeämään vuoden muulla. Ja mikä olisikaan tärkeämpää vuonna 2009 kuin oman asunnon osto. Missä vieläkin asun, vaikken enää yksin.

Ja mistäs sitä tietää kauanko tässä asun. Olisikohan vuosi 2014 uuden ja isomman asunnon vuosi? Kihlojen? En tiedä. Kaikkeen ei voi vaikuttaa vaikka haluaisikin. Koskaan ei tiedä mikä nurkan takana odottaa vaikka kuinka yrittäisi varautuakin. Yllätyksiä. Viimeisin oli huomata äM:n ex-naisen ostaneen mökin samalta alueelta kuin missä äM:n mökki on. Syvä hengenveto. Traumaattisen oman eksäsuhteeni jälkeen en todellakaan haluaisi viettää lomaa mökillä missä nurkan takana asustelee toisen ex olkootkin kuinka tervehenkinen ero. Ei ne ole koskaan.

Mutta ehkä tämän kestää kun odottelee positiivisia asioita elämäänsä. Sillä sen on huomannut, että stressi ja mielipaha vaikuttaa myös fysiikkaan ja jos elämänsä haluaa pitää onnellisena esittää fyysinenkin puoli siinä aika isoa osaa. Kunnosta pitäisi siis pitää huoli mikä ei onnistu sohvalta käsin, joten pitäisiköhän tästä nousta ja lähteä ulos ;)

En tiedä miksi juuri nyt kirjoitin ja mistä juuri nämä asiat tulivat nyt kirjatuksi vaikka niin paljon muutakin on tapahtunut, mutta tajunnanvirta on tajunnanvirtaa. Ja voisi kait tämän golfleskeyden huonomminkin käyttää. Sen ainakin voin sanoa, että nyt on helpompi hengittää - sitä en tiedä johtuuko se kirjoittamisesta vai siitä, että vihdoin kahden illan baariputken jälkeinen olo helpottuu. Mihinkäs sitä seepra raidoistaan..? Rairai.

Olen ollut kirjoittamatta aika kauan. Viimeisin merkintä on marraskuun alusta. Paljon on tapahtunut, mikä nyt sinällään ei ole ihme, useasti jälkeenpäin katsottuna elämäni on aika tapahtumarikasta. Mikä nyt sinällään määritellään rikkaudeksi ja mikä ei.. Mutta onneksi nyt ollaan kevääseen päin menossa ja kohti aurinkoa, rakastajaani, kauan kaivattua.

Marraskuu oli pitkä ja synkkä. Leikkasin rock/punk -tukan, kävin juhlimassa synttäreitäni ja laskin päiviä milloin voin mennä verenluovutukseen. Sillä minähän en anna, nyt oltiin todella lähellä hetkeä ettei tarvitse ruksata laatikkoa 'en ole harrastanut tuntemattoman kanssa seksiä neljään kuukauteen'. Yritin jaksaa töissä ja kaiken tämän hässäkän ja elämäänvittuuntumisen keskellä sain tekstiviestin. The eksältä. Syntymäpäiväonnittelut. Hurrah! Tai no, ensin ajattelin että wau. Viesti oli jotenkin niin kovin henkilökohtainen. Niin läheinen. Niin --- niin taas sitä vanhaa hyvää, etten voinut olla vastaamatta ajatellen jotain pientä toivoa.

Ja neljän päivän päästä pääsin aloittamaan viestittelyn itsekin, eksän syntymäpäivät. Ja taas viestiteltiin. Hetken toivo jo heräsi ihan uusiin lukemiin, kunnes eksä pääsi kysymään enemmän elämästäni. Kirjoitin että katselen ystävieni lisääntymistä johon hän kysyi miksen minä ole lisääntynyt. Minä? Jaa. Kenen kanssa. Elämä muutenkin hanurista. Jonka jälkeen hän tunnusti olevansa taas kottaraisen kanssa ja lapsi syntyy jouluna.

Voi luoja. Happea. Se purkauksen määrä mitä seuraaviin viesteihin laitoin ei ikinä enää toivottavasti tapahdu. Pienen laskutoimituksen jälkeen totesin eksälle, etten enää ikinä anna kenenkään käyttää itseäni samalla tavalla hyväkseni kuin hän. Prkl, että sulinkin vielä hänen syliinsä keväällä. No, selvisi miksi hän lakkasi pitämästä yhteyttä minuun kuin seinään. Miksi enää naida minua kun kottarainen on paksuna. Jotain rotia miehessä sentään löytyy.. Sillä minähän voisin olla siinä tilassa myöskin.

Mutta sepä sitten siitä. En tiedä milloin olisin ollut niin vihainen, pettynyt, katkera, kaikkea negatiivista mitä vain voi tuntea, kuin silloin. Enkä tuntunut pääsevän siitä yli mitenkään. Sain bilekutsun puolitutuilleni ja hetken jo mietin jättää väliin, kunnes tuumasin, että tämä tilanne vaatii ykkösiä päälle ja tukkaa tötterölle - täydelliset nollaukset.

 Ihan sama onko kotibileet vai päätyykö baariin, tarvitsin pikkumustan ja lilaa luomiin. En ajatellut yhtään mitään, vain alkoholin tuomaa turrutusta, mutta toisen kävi. Koko illan paasattuani miesten kusipäisyyttä en huomannut bileistä yhtä, ehkä toisenlaista, miestä. Kunnes päädyimme baariin.

äM halusi tanssia, hän halusi oppia, hän yritti saada huomioni ja lopulta sen saikin. Hän sanoi kuinka kiinnostavalta persoonalta vaikutin ja haluaisi viedä minut syömään. Syömään? Hassua. Koko ilta tuntui pumpulilta, vellovalta pilveltä ja taksissa, kotimatkalla, kun hän yritti vaihtaa numeroani ihmettelin eikö mies yritäkään tunkea sänkyyni. Mikä ihmeen tapaus tämä oikein on?

Lopulta seuraavan päivän jälkeen sain numeron ja soitin äMmälle. Hän oli hieman hämmentynyt eikä muistanut lupaustaan viedä minua syömään. Keskustelumme tuntui väkinäiseltä ja mietin ettei tuosta herrasmiehestä ole mihinkään, kunnes hän seuraavana päivänä, itsenäisyyspäivänä, soitti aamupäivällä ja ilmoitti tulevansa kahville. Puolen tunnin päästä. No huh, tulipahan kiire. Mutta sain kotini kuntoon ja itseni ja kas niin ensi treffit pääsivät alkuun. Ne venähtivät yhdeksään tuntiin. Istuimme sohvalla ja juttelimme. Yhdeksän tuntia. Vaihtamatta pusuakaan. Mutta sovimme viikonlopulle uudet treffit.

Syömään ja elokuviin. Ne treffit kestivätkin sitten 30 tuntia. Ja sitten seuraavat 44. Ja sitten, en edes pysynyt laskuissa. 13. päivänä seksiä putkeen - pirun menkat katkaisivat hyvän baselinen. Mutta nyt olemme tilanteessa, että äMmällä on nyt minun avaimeni - ja ehkä jossain määrin sydämeni. Vaikka sen saaminen, kaiken katkeruuden jälkeen, onkin vaikea saavuttaa.

Seurustelen.  Jaan elämäni atomit. Olen tilivelvollinen. Jossain määrin vastuussa jostain muustakin kuin itsestäni. Ja kovin hämmentynyt. Tykkään, mutta samalla kapinoin vastaan - itsenäisyydestä on niin kovin vaikea luopua kun siihen on tottunut. Mutta voi hyvä luoja kuinka hyvältä tuntuu käpertyä toisen syliin, vasten toisen lämmintä ihoa. Kuinka hyvältä tuntuu, kun joku pitää huolta eikä tarvitse itse pitää itsestää huolta. Kun on joku johon turvata, joku jonka kanssa touhuta, joku, joka on kanssani, intiimisti, lähellä, kuunnellen ja keskustellen, vieden roskiksen ja silittäen ihoani.

Tällä kertaa tunnistan sen itsestäni, etten ihastunut siihen, että joku on ihastunut minuun vaan ihastuin ihmiseen. Jaamme samankaltaisia arvoja, mielenkiintoja, tekemisiä. Tuntuu kuin olisimme tunteneet vuosikaudet, kaikki on niin helppoa. Mutta onko liiankin?

Nämä viikot ovat menneet nopeasti, arki on astunut suhteeseen ehkä liiankin nopeasti, mutta tunteet eivät ole tulleet samalla nopeudella. Pidän ja tykkään miehestä, äM tuntuu minulle sopivalta vaikka kaikenlaista ärsytystä onkin välillä ilmassa, mutta tuleeko rakkaus vielä? Syveneekö tunteet? Vanha opiskelukaverini sanoi, ettei tässä iässä enää jäädä pariksi vuodeksi katselemaan onko toinen hyvä vai ei vaan tässä iässä jos jotain on tapahtuakseen se tapahtuu nopeasti. Ihan en kyllä vielä ole valmis häihisiin tai lapsentekoon, mutta ehkä yhteenmuutto saattaa olla ajankohtainen. Mutta pitäisikö silloin jo tuntea rakkautta? Vai riittääkö siihen tykkääminen?

Tällä iällä ja kokemuksella mitä minullakin on takana en ole lainkaan varma löytyisikö tuolta jostain enää parempaa. Olen etsinyt niin kauan enkä ole löytänyt. Nyt kohdalleni on osunut lapseton, vain kolme vuotta minua vanhempi, samankaltaisia arvoja arvostava mies, joka selkeästi tykkää minusta. Miksi heittää pois tällaista, miestä joka tekee kanssani asioita, joka jakaa elämän atomeita vaikkakin hänellä on ruskeat silmät (hei vaan arjalaiset jälkeläiset..)? Enkä vielä tunne olevani rakastunut. Voiko rakkautta enää edes tunteakaan kaiken tämän elämän jälkeen? Onko rakkaudellakin kiintiö jonka olen jo käyttänyt?

Koska äM lähestulkoon jo asuu kanssani, viettää kaikki illat kanssani, en ole päässyt kirjoittamaan. Enkä tiedä milloin seuraava kerta tulee kohdalle, mutta olen kaivannut tätä. Tunteitteni ilmaisua, kirjoittamista siitä mitä minulle tapahtuu. Tänään on vapaailta, koska äM on töissä ja hyvä niin, sillä päivällä saatujen, todella huonojen uutisten takia oli pakko saada purkaa kaikki ahdistus, kaikki patoumat johonkin. Voiko vitutukseen kuolla? Punaviini auttaa pitkälle, mutta tämä pidemmälle. Vaikken saanutkaan työpaikkaa minkä halusin, vaikken koskaan pääsekään katkeruudesta eksää kohtaan, saatan saada hymyn taas kasvoilleni. Tyhjennyksen, jonka jälkeen voi taas aloittaa alusta.

Ja vaikken rakkautta vielä tunnekaan tiedän sen olevan lähellä. Sillä päivät ovat pidentyneet. Ja se tietää sitä, että todellinen rakastajani, se, joka saa ihoni sykkimään, se on kohta täällä. Aurinko. Sen mukana varmasti tulee myös rakkaus äMmää kohtaan, päivä kerrallaan. Sillä ei tällaista voi heittää pois, vaikkei se täydellistä olekaan. Olen kuulemma vaimoainesta, vielä aika vitsinä heitettynä, mutta ehkä nyt saattanee olla hetki kun lakkaan keräämästä pisteitä. Lopullisesti. Ehkä tämä viidestoista piste jää viimeisekseni tässä projektissa. Seksin määrässä olen seonnut jo laskuissa, nam. Ehkä seuraavaa itsenäisyyspäivää enkä vietäkään Suomen - ja oman - itsenäisyyteni kunniaksi vaan sen, etten ole enää yksin.

Mutta kuka tietää. Elämä on täynnä yllätyksiä. Ehken pääse katkeruudesta koskaan vaikka haluaisinkin, the eksä seuraa loppuelämäni mukana, mutta saatan joku päivä olla jotain muuta kuin lapseton vanhapiika. Päivä kerrallaan katsotaan tämä kortti. Vaikken sitä hakemaani työpaikkaa saakkaan, on minulla nyt lämmin syli mihin mennä ja se lohduttaa, se antaa tasapainoa kaikelle muulle. Mutta edelleen laitan korkokengät jalkaani, ne punaiset paholaisetkin, ja huumaan. Kohdistaen kaiken sen huuman yhdelle. Panostaen. En enää haaveillen eksästä, en kaivaten hyväksyntää, vaan hurmatakseni yhden miehen niin, että joku päivä voin sanoa rakastavani. Koko sydämestäni. Ja menen sinne verenluovutukseen sitten keväämmällä ;)

Sairastun samaan tautiin joka syksy. Pahimmin ja syvemmälle, vaikken itse sitä välttämättä huomaakaan. Taidan asua väärässä maassa. Voisin olla onnellinen ympäri vuoden maassa missä aina paistaa aurinko, mutta olosuhteiden takia olen nyt täällä, Suomessa, kohta keskellä pitkää pimeyttä. Mutta mitä loistavimmissa olosuhteissa poltella kynttilöitä, nauttia punaviiniä ja miettiä syntyjä syviä. Itseäni. Elämääni.

Tämänkertainen keittiöpsykologian aivoriiheni taisi lähteä unestani, jossa jo kuollut isäni saarnasi minulle valitsemastani miehestä. Unen muut tapahtumat eivät enää tunnu merkityksellisiltä, kun luin unianalyysejä internetistä yrittäen tulkita mitä aivoni minulle tässä ahdingossa yrittävät unien kautta viestittää. Kirkkaimpana osasin tulkita kuolleen isäni merkityksen: " Jos näet unta kuolleesta isästäsi, rakastettusi pettää sinut". Minun rakastettuni on aurinko, jonka hellä ja hyväilevä lämpö on minulle mannaa, kuuma kosketus jonka alla sulan joka kerta ja tunnen eläväni enemmän kuin koskaan. Ja nyt se on poissa.

Olen menettänyt virtalähteeni. Keinotekoiset kirkasvalolamput auttavat vähän, mutteivät tarpeeksi. Ja tästä syvemmälle analyysissäni tajusin myös muuta elämässäni, mikä on saattanut minut taas tähän tilaan, missä valitan kaikesta ja hymy ja iloisuus ovat kaukana. Olen menettänyt kontrollin.

Jos rakastettuni on aurinko niin elämäni suola on kontrolli. Olen jo kauan tiennyt olevani organisoitunut ihminen, jolla on langat käsissään, joka järjestää asiat kuin asiat, jolla on cd-levyt aakkosjärjestyksessä ja tavarat asuvat tietyillä paikoillaan, mutta kuitenkin voin elää sotkunkin keskellä ja spontaanisti. Ja taas ei, spontaaninkin pitää olla kontrollissa. Sitten kuitenkin. Jossain takaraivossa pitää olla tieto, alitajuntainenkin, näennäinen, että olen ohjaksissa. Muuten päädyn taas tähän - ahdinkoon.

Töissä minulla ei ole ollut mitään kontrollia mihinkään. Asioita tulee jatkuvasti puskan takaa, sammutan tulipaloja minkä ehdin ja juoksen saamatta kiinni mistään. Syön holtittomasti antaakseni itselleni edes jotain mielihyvää samalla kärsien siitä, että vaatteet kiristävät. Illat täynnä sitä ja tätä ohjelmaa ja kalenteri täyttyy päivästä toiseen, koska en osaa sanoa ei, ei nyt, haluan omaa aikaa, sillä pelkään etteivät ystäväni arvosta minua enää jos kieltäydyn, että minut unohdetaan. Epic fail.

En tiennyt seurauksista kun päätin ottaa edes syömiseni kuriin. Jotain on tehtävä ettei aina tuntuisi oksettavan pahaa oloa istua päivästä toiseen kiristävissä housuissa ja aloitin Nutrilett-kuurin. Siinä päivän ruuat on määritelty eikä mitään tarvitse miettiä. Kontrolli. Aamiainen, lounas, illallinen, välipalat. Ei tarvitse miettiä vaan kaikki on suunniteltua. Näillä mennään. Syöminen kontrollissa. Ja yhtäkkiä alkoi muutkin asiat mennä sujuvammin, paremmin. Sain työt kontrolliin, omiin hanskoihini. On aikaa tehdä ja suunnitella, on aikaa miettiä, on aikaa itselle. En sopinut menoja pariin ainoaan arkivapaailtaani ja otin ajan itselleni. Kontrolli. Ja puff, loppuviikosta olen huomannut jo hymyileväni.

Kun menetän kontrollin, otteen omaan elämääni se tietää alamäkeä. Jota rakkaimpani, auringon menettäminen siivittää. Viime syksynä taas uusi työkomennus vei kontrollin, sitä edelliskerralla väärä miesvalinta, sitä edelliskerralla varmaan samat teemat - mutta aina se, että pimeys laskeutuu ja minulla ei ole mitään osaa eikä arpaa siinä miten päiväni menevät. Ja se tuntuu ja näkyy. Hei olen minä ja kontrollifriikki.

Ja kun kontrolli menee niin se tuntuu tekevän hallaa kaikelle. Iso elämän pystyssäpitäjä on arvostus. Oma ja muiden. Ei se että muut arvostavat sinua vaan se että arvostat itseäsi. Mutta ne molemmat ovat niin sidottuja toisiinsa, ettei tiedä kumpi tulee ensin, pääasia että toinen olisi kunnossa niin toinen seuraa. Nyt en ole tuntenut arvostusta työpaikalla, joten en ole arvostanut itseäni. Muttei se herranjumala ole ainut osa-alue elämässäni - vaikka ikävän suuri onkin. Se on nielaissut minut arvostamattomuuskierteeseen enkä ole huomannut ystävieni arvostusta, mikä on suurin kaikista. Tottakai työpaikalla pitää nauttia arvostusta, että saa hymyillen tehtyä työnsä ja pääsee eteenpäin, mutta oma arvostus lähtee myös ystävien arvostuksesta, ei vain työpaikan ja ystävien arvostus on oman arvostuksen jälkeen se tärkein.

Masentuneet ihmiset eivät näe kuinka heitä arvostetaan. Minä näen. Vaivuin hetken aikaa sitten epätoivoon ystävienikin suhteen. Yritin nauraa eräänä iltana, kun soitin yhdelle ystävälle ja taustalla kuuluva vääväävää pakotti lopettamaan lyhyeen soitin toiselle ja taas, vääväävää. Kolmannen kohdalla ei kuulunut väävääväätä, mutta hänen aviomiehensä vastasi, että syöttö on kesken joten ystäväni ei voi nyt puhua. Tähän on menty. Lisääntymisen vuosi 2011. Mutta vaikkei ystävilläni ole minulle aikaa en ole unohtunut heidän mielestään. Olen heille edelleen tärkeä. Ja he arvostavat minua!

Syntymäpäiväni lähestyy ja järjestän taas juhlia. Usein joudun kokemaan pienen pettymyksen ettei osallistujamäärä ole iso, mutta minun pitäisi nähdä sen ylitse. Varmasti vaikkei iso osa tulekaan olen silti tärkeä. Ja ihmisiä tulee ja menee, ne kaikista tärkeimmät säilyvät elämässäni vaikkei aina tekemisissä olisikaan. He, joiden elämästä olen kiinnostunut ja he ovat kiinnostuneita minun. Hyvinvoinnista, siitä mitä kuuluu. Siitä että asiat ovat hyvin. Arvostuksesta puolin ja toisin.

Kontrolli. Jos jollain elämänalueella menetän kontrollin otan sen tiukempaan otteeseen jollain toisella ja tasapainotan. Yritän vaikeina aikoina muistaa arvostuksen toisaalla jos luulen kadottaneeni sen toisaalla. En ymppää kalenteriani täyteen. En. Tarvitsen "sohvapäiviä". Tarvitsen sitä, että joku sanoo tykkäävänsä, kertoo minun olevan kaunis ja hyvä, sillä en osaa sitä itse itselleni muistuttaa. Ja jos en koe tätä - niin, lopputulos on nähty monta kertaa. Jossitella voi vaikka loppuelämänsä, muttei se johda mihinkään. Mutta jos the eksä olisi aina syksyn tullen ottanut minut tiukkaan syleilyynsä ja kertonut minun olevan upea ihminen olisinko tässä nyt, yksin sohvalla, lauantai-iltana? Hän teki kuten teki ja minä tein kuten tein, mutta toivon itseanalyysin, keittiöpsykologian - kaiken koetun - avulla kokevani elämäni, tulevat ihmissuhteeni paremmin kuin ennen. Kunhan siinä on vähän kontrollia ;)

Vietin kuukauden kierrellen Indonesiaa. Singaporesta ensin vauhtia, siitä Balille Kuta Beachille. Sitten Jaavalle Yogyakartartaan ja Jimbaranin, Balin kautta Lombokiin Senggigiin ja Gili Trawanganille. Laivaretki Sumbawan kautta Floresiin - Moyo - Satonda - Gili Laba - Rinca - Kambing - Bidadari - Labuanbajo - josta viimeiseksi Balille Ubudiin ja vihdoin Singaporen kautta takaisin kotiin. Käsittämättömiä maisemia, uskomattomia kokemuksia, kuumuutta ja lämpöä, uusia tuttavuuksia, lepoa ja hyvää oloa, onnellisuutta. Arkihuolet olivat kovin kaukaisia ja oli upeaa keskittyä mielettömiin auringonlaskuihin, vaaleaan hiekkaan varpaiden välissä ja siihen, ettei ole huolta huomisesta.

Aivan kuin olisin lähtenyt yhdestä universumista, siitä omasta pikku elämästäni jonnekin toiseen universumiin. Sellaiseen unelmanomaiseen, missä aurinko aina paistaa ja on tyyni ja rauhallinen - onnellinen - olo. Paluu olikin sitten aika ahdistava, varsinkin kun suurinpiirtein kaikki oli toisin, enkä tiedä olenko vieläkään asettunut edes jollain tavoin mukavasti siihen universumiin mihin palasin. Mutta minkäs teet, tällaistä elämällä on tällä kertaa tarjota.

Kaikki oli jotenkin vinksahtanut. Edes koti mihin palasin ei ollut sama, koska olohuoneessa oli muutoksia - mukavia tosin, sain ison kliivian mikä pakotti hieman muuttamaan järjestystä - mutta silti aivoilla oli vaikeuksia asettua kotiin. Kylmää, harmaata. Ystäväni olivat lisääntyneet ja päädyinkin heti palattuani yksiin ristiäisiin. Toiset lienevät nyt nurkan takana ja jos kaikki tässä tänä vuonna lisääntyneet ystävät lasketaan on niitä ainakin jo seitsemän - vai enemmänkin? Jossain sekin jo tuntuu, kaikilla on jotain muuta - ja ainakin joku pieni huutava käärö joka on kiinni rinnassa. Yllättäen sitä onkin muuten nähnyt ihan riittävästi tissejä käymättä uimahallissa.

Työt mitä tein jäi myös edelliseen universumiin ja uudet duunit alkoivat. Heti. Ja ryminällä. Tehtäviä mistä en pidä, ihmisiä joita en edes haluaisi tuntea. Päivästä toiseen rämpimistä tulipaloja sammuttaen, aivan kuitti kun kotiin vihdoin pääsee. Huomaan jatkuvasti valittavani, olevani negatiivinen, vastarintainen. Hyvästi tämän vuoden päivänpaistepalkinto! Tervetuloa menninkäinen! Ja olen ajautunut sellaiseen loukkoon, että ahdistaa. Aamuisin on vaikea nousta ja lähteä toimistolle kun se tuntuu pahalta. Positiivareiden Ajatusten Aamiaisessa oli rukous:
"Tämä päivä on mennyt toistaiseksi hyvin. En ole juorunnut, en menettänyt malttiani, en ollut ahne, häijy, itsekäs, tyytymätön enkä koppava. Mutta kohta aion nousta vuoteesta, ja sitten tarvitsenkin kovasti apua. Aamen."
Taidan todellakin tarvita apua.

Ee oli myös vinksahtanut. Tai romahtanut ehkä kuvailisi paremmin. Eikä kotiasioiden takia - niissähän kun ei sitten mitään muutoksia ollut tapahtunut. Miten arvasinkaan.. Työt olivat saaneet hänet hermoromahduksen partaalle, enkä oikein tiennyt miten suhtautua mieheen, joten parin päivän ihmettelyn jälkeen sovimme että se siitä sitten. Taas yksi sulka hatussa, mutta eipä tässä hienoa hattua Ascotiin oltukaan rakentamassa vaan intiaanien sulkapäähinettä. Sadetanssin vielä jos tanssisi että pääsisi tästä epäonnesta.

Vai onko se epäonnea? Sisimmässäni tiesin ettei Eestä ole minulle mieheksi. Joten parempi näin. Ja tuollaisiin naimisissaoleviin kannata sotkeutua, ei ne eroa kuitenkaan - tai jos eroavatkin ei se mitään siistiä ole. Ja tuollainen saamaton rötväle kuin Ee, voi taivas, jos hän kerran pystyy nyt tekemään vaimolleen näin niin entäpä seuraavassa suhteessaan? Ei kiitos, en jää sitä odottamaan.

Onko sittenkin kaikinpuolin parempi olla ilman miestä? Ilman lapsia? Varsinkin kun niitä on saanut kuunnella ihan riittävästi viimeaikoina enkä jaksa sitä rääkymistä. Ystäväni Tee teki kolme vuotta ensimmäistään eikä se ihan luonnostaan tullut ja vielä kaikenlaisien sairauksien saattamana, joten oliko luonto tarkoittanut ettei hänen olisi pitänyt lisääntyä? Koska itse en onnistu parisuhteissa - enkä tietenkään siinä lisääntymisessäkään, koska yh-äidiksi en todellakaan halua - onko luonto nyt todellakin varmistanut etten minä vain missään nimessä jatka geenejäni? Ilman miestä olen siitä vieläkin kauempana kuin Tee, joka on onnellisesti naimisissa. Nähtävästi luontoa voi hämätä tieteen keinoin lisääntymisessä, mutta jos ei edes ole sitä miestäkään niin silloin todellakin luonto taitaa tarkoittaa ettei minun siihen hommaan pidä lähteä.

Maku koko hommaan onkin mennyt seksiä myöten. Olosuhteiden pakostakin, ensin pitkä loma päälle missä ei tullut suhdekuvioita ja nyt tämä vinksahtanut universumi ei houkuttele metsästysretkille. Olen ollut jo siis kaksi kuukautta ilman seksiä ja se tuntuu olevan kuin herkut muutenkin, tarpeeksi kauan kun on syömättä suklaata ei sitä edes tee enää mieli. Kamalaa ja toisaalta ei. Kun tympääntyy niin sitten tympääntyy. Ei voisi vähempää kiinnostaa koittaa repiä kaapista jotain päällepantavaa, meikata, laittaa hiukset ja lähteä baariin. Vetäistä vahingossa taas naamat niin, että seuraava päivä menee koomassa sohvalla.

Sohvalla olen kyllä maannut. Ja makaan vielä ilmeisesti pitkäänkin. En ole tajunnut sitä itse, mutta Tee havahdutti huomauttamalla yhden valitussessioni jälkeen kuinka joka syksy tämä menee pahemmaksi ja pahemmaksi. Todellakin. Joka syksy kuten talvi yllättää autoilijat pimeys yllättää minut. Ja vetää mieleni matalaksi. Sisimpäni ahdinkoon. Nyt tiputus Indonesian auringosta outoon universumiin oli vielä rankempi! Rämmin läpi talven kunnes aurinko ja pitenevät päivät saavat kasvoni taas hymyyn. Kuka ihme tällaista edes jaksaisi katsellakaan? Parempi lienee siis ollakin yksin. Luonto nähtävästi osaa siis raakata ne keiden kannattaa lisääntyä. Ei minun, joten luonnostaan en siis ketään siittäjää tapaa.

Kysymyshän kuuluukin kuinka paljon jaksan taistella luontoa vastaan? Kirkasvalolamppu on hankittu, uudet korkeakorkoiset saappaat. Essence-viinilaseja. Vielä kun sen voiman nousta ylös sohvalta jostain saisi, mutta se taitanee tarvita ystäväkunnan laajentamista jollain tavoin äideistä sinkkuihin. Ennen lähdin ihan mielelläni yksinkin, nyt tuntuu ettei tuonne pimeyteen saa minkäänlainenkaan porkkana. Joten hyväksyn luonnonlait ja puran pahaa oloani kirjoittamalla. Ehkä jossain vaiheessa saan merkinnän ilonpilkahduksestakin, mutta sitä ennen parempi kait yrittää olla rasittamatta ystäviään liikaa etten joku kaunis päivä huomaa olevani ilman heitäkin! Sitä en kestäisi. Aurinko tulee taas aikanaan ja jokainen päivä vie minua lähemmas sitä hetkeä, että lämpö hyväilee taas ihoani, ainut rakastajani joka ei jätä minua kokonaan vaan palaa aina uskollisesti luokseni.

Vuosi on joskus kulunut kuin hujauksessa, mutta nykyisin tuntuu, että vuodet kuluvat hitaasti. Eniten ahdistaa aina huomata olevansa samassa tilanteessa kuin edellisenä vuonna, mutta toki muutamalla uudella kokemuksella, pettymyksellä ja ilolla varustettuna. Mutta aina löydän itseni illan päätteeksi yksin sohvalta, mikä lienee pahin piinaajani. Toki olen jonkinlaisen rauhan löytänyt tilanteelleni enkä enää saa siitä ahdistusta että olen yksin enkä varmaan koskaan saa lapsia, mutta aina se tuntuu josssain alitajunnassa piinaavan. Haluan perheen, haluan lapsia, mutten sitten kuitenkaan enää. Olen luovuttanut.

Epätoivoinen kumppanin etsintä on muuttunut yhdenillanjuttujen metsästykseksi. Ja niitähän on riittänyt. Jos katselee viime vuotta olin 15 eri miehen kanssa ja harrastin seksiä 26 kertaa. Tästä vuodesta saattanee tulla hieman heikompi, tosin lomahan on vasta edessä ja saattaa muuttaa tilanteet, mutta tällä hetkellä tänä vuonna olen ollut 9 eri miehen kanssa ja harrastanut seksiä 14 eri kertaa. Haasteen tarkastelujakson aikana olen kerännyt 14 pistettä eli varmaan voinee tehdä olettamuksen, että vuodessa törmään noin 15 eri mieheen. Joidenkin kanssa on tullut useampi kerta sekstattua, mutta yleensä vain kerran. Jos suhteen haluaa pitäisikö siis olla antamatta - tai ottamatta? Ei se aina niinkään mene, the eksän kanssahan suhde alkoi yhdenillanjutusta, mutta sitten esimerkiksi Een kanssa meni aika kauan ennenkuin harrastimme seksiä.

Eikä sitä tiedä tuleeko Een kanssa nyt suhdetta vai ei. Toisaalta, siihen alkaa olla paremmat mahdollisuudet, Ee oli lauantaina ilmoittanut vaimolleen haluavansa avioeron. Se siis tapahtuu. Hänestä tulee vapaa mies. En tiedä mitä ajatella, enkä oikeastaan haluakaan ajatella asiaa, lähden kohta lomalle. Kauas pois arkihuolista. En ole kuulemassa avioeron ongelmista, hankaluuksista ja tappeluista, enkä toisaalta ole täällä sotkemassa Een kuvioita. Miten sattuikin loma näin oikeaan paikkaan..

Toivoin vuodessa, tämän haasteen aikana, törmääväni johonkin potentiaaliseen, johonkin sellaiseen ihmiseen jonka kanssa jakaisi elämänsä pienet atomit. Olenko pettynyt kun niin ei käynyt? En oikeastaan, tätähän tämä on ollut kauan. Mutta vuoteen mahtui paljon. Eniten ehkä hämmennystä aiheuttaa the eksä. Miten ihmeessä hän oikein sai minut taas hairahtumaan? Ja jätti - taas - kuin käytetyn rätin. Josko seuraavan vuoden kuluessa en dokumentoisi hänestä sanaakaan. Ainakaan minkään konkreettisen tapahtuman takia, mielestänihän en saa häntä koskaan.

Uskomattomia seksisessioita on tullut koettua. Ja vähemmän uskomattomia. Olen törmännyt pieniin ja isoihin, idiootteihin ja mielenkiintoisiin. Tummiin ja vaaleisiin. Laidasta laitaan. Joistain en ole niin kovin ylpeä, toisista taas jaksan kertoa tarinaa pidempäänkin. Hauskoja muistoja ja sitten taas tapahtumia mistä ei muista seuraavalla viikolla enää mitään. Tuntuu kuin olisin 27-vuotiaan elämäntilanteessa, mutten todellisuudessa ole. Alkaa ikä painaa, ei jaksa.

Vakiintuminen olisi mukavaa, mutta saas nähdä joudunko kirjoittamaan sinkkuelämästäni toisenkin vuoden - tai muutaman. Nyt tulee pakollinen tauko ainakin, mutta täytynee kait ne lomakuviot vielä raportoida. Sitä en tiedä ovatko haastajani tyytyväisiä vuoden saavutuksiini, mutta eiköhän se selviä. Parhaani tein.

Vuosi on pitkä aika ja siihen mahtuu monenlaista, mutta toisaalta, kovin nopeastihan tuo meni näin jälkeenpäin katsottuna. Toivottavasti lomakuukauteni menisi hitaasti, että voisin joka solullani nauttia olostani. Ja kerätä voimia seuraavaan vuoteen. Josko sitten ehkä löytäisin sen, sen joka jakaa elämän kanssani, tekee iloista kaksinkertaisia ja puolittaa surut. Ja saisin seksiäkin enemmän kuin viime aikoina ;)

Ee palasi töihin. Kiireen ja ongelmien keskelle. Joten hiljainen alku, erittäin hiljainen. Ei tsättäilyä, ei suukkojen varastamista kesken työpäivän. Tai no, kerran, mutta hätäiseen ja jotenkin hämmentyneesti. Mietin mitähän tästäkin nyt tulee, oliko joku nyt muuttunut, muttei onneksi kauaa tarvinnut ajatusta suoda asialle. Perjantaina Eellä ei ollut kiire kotiin ja hän tuli luokseni.

Note to myself - pidä koti ja puutarha aina kunnossa yllätysten varalta. Mutta onneksi ei Eetä haitannut sotkuisuus kun makoilimme sohvalla. Jutustelimme verkkaisesti, välillä suukotellen, kunnes Een suudelmat alkoivat olla kiihkeämpiä. Ja kiihkeämpiä. Uuuu, tähän leikkiin lähdin mielelläni mukaan. Vaatteet lensivät pois ja olimme toistemme kimpussa, mutta taas itse penetraatio jäi haaveeksi. Joku ajatus tai jokin muu häiritsee Eetä niin ettei hän pystynyt taaskaan saattamaan seksiä ihan loppuun saakka - tosin monta kertaa lauenneena se ei minua fyysisesti haitannut, ehkä hieman mentaalitasolla tosin. Ee vain sitten sanoi, että halusi antaa minulle nautintoa, eikä siinä mitään, mutta olisihan tuo mukavaa jos hänkin saisi. Kunnolla.

Een lähdettyä olin kuitenkin aivan tsirptsirp -fiiliksissä, enteilee aikaa pahaa tunnepuolella. Ettei nyt vain kävisi hassusti. Onneksi tuli muutakin ajateltavaa seuraavalle päivälle, matkasin ystäväni Teen vauvan nimiäisiin. Ihana nähdä kuinka onnea Tee pursuaa ja levittää iloa muillekin. Hienoa, että voi olla toisen puolesta onnellinen. Pääsinkin yllättävän aikaisin kotiin, joten ihmettelin mitäpä sitä vapaana lauantai-iltana tekisikään, mutta väsynyt oloni jätti vaihtoehdoksi kotisohvan ja elokuvan.

Illalla sain sitten seuraa tsätissä, Ee tuli linjoille. Hän on kutsunut minua jo pitkään muruseksi, Jenni Vartiaisen kappaleen mukaan, minä taas hieman hannailen tuollaisten lempinimien kanssa. Kiertoreittinä olen päästänyt mielikuvitukseni valloilleen ja vastaan hänen murusviesteihin kauniilla yhdyssanoilla. Hän on silkkimakuupussini, poutapilveni, ruusupapuni. Ritariperhoseni, tiikerililjani ja tuliliskoni. Isot naurut saimme siitä kun kerran keksin allekirjoittaa viestini nimimerkillä posliinikukkasi - osui ja upposi.

Mutta jotta voisi itseään kutsua posliinikukaksi - mikä muuten on kukkinut hassusti tänä keväänä jo kolme kertaa - pitäisi hoitaa puutarhansa. Note to myself: aja karvat, ihan oikeasti aja ne karvat äläkä jätä huomiseen. Maanantaina kaupungilla olevan häppeningin takia olimme isohkolla työporukalla suunnitelleet menevämme piknikille. Yksi toisensa jälkeen perui, kuka mistäkin syystä - paitsi Ee. Mikä ei haitannut kyllä yhtään.

Sateen takia emme sitten lähteneet mekään suoraan keskustaan kuten alunperin oli tarkoitus vaan tulimme luokseni. Nautimme olutta ja kuuntelimme Paolo Nutinia. Makoilimme sohvalla, pitkittäin, Ee piti päätään reidelläni, jalkojeni välissä. Silittelin hänen kasvojaan ja jossain vaiheessa Ee alkoi painaa päällään enemmän häpykumpuani. Enemmän ja enemmän. Lopulta hän nousi päälleni eikä jättänyt arvailujen varaan mitä seuraavaksi tapahtuu painaessaan lantionsa minua vasten. Oi ihanaa, seksiä.

Eipä siinä paljoa arkialusvaatteet (note again: aina, aina varaudu siihen että näytät alusvaatteesi jollekin) ja puutarhan sänget haitanneet kun pääsimme toistemme iholle. Ja nyt pääsimme myös sisäkkäin. Se tuntui hyvältä. Oi. Mutta kiihkoissamme emme sitten tehneet sitä kaikkea mistä olimme aiemmin tsättäilleet, eikä asiat oikein menneet kuten olisi pitänyt. Miksei sitä kumiakaan voinut hakea..? Mutta itse ainakin nautin. Pisteenhän olen jo Eestä aiemmin ottanut, joten se nyt jäi saamatta.

Istuimme parvekkeella suihkun jälkeen ja hehkuin punaisissa poskissani tyydytettynä kuin kissa olisi saanut kermaa. Kunnes kuulin kamalan tilanteenlatistajalauseen. Minkähänlainen morkkis tästä oikein tulee Ee mietti ja puff, hehkuni katosi taivaan tuuliin. Jesus Christ, ei tuollaista sanota ääneen seksin jälkeen! Ei jumalauta vaikka kuinka olisi naimisissa tai ei. Ne ajatukset pidetään sisällään.

Hieman hiljaisena lähdimme keskustaan syömään ja kävimme piipahtamassa häppeningissä. Tunnelma vähän palautui, mutta asia vaivasi aika kovasti. Moraalinen krapula. Kiva. Olipahan siis todella hyvä seksisessio. Voi luoja. Rupattelumme oli jotenkin merkityksettömän tuntuista ja loppujen lopuksi väsymys valtasi mieleni lisäksi kropankin joten lähdimme kotimatkalle.

Ee heitti taas taksilla minut ensin kotiin jatkaakseen siitä matkaa omaansa ja autossa kysyin häneltä onko hänellä nyt kovakin morkkis, kaduttaako. Ee vastasi, että vaikka onkin aiemmin joskus tehnyt toisten naisten kanssa jotain pientä - ei siis kuulemma läheskään niin isoja juttuja kuin minun kanssani - hän ei nyt tunne yhtään morkkista. Ei, vaikka niiden muiden jälkeen onkin tuntenut, mutta minun kanssani tehdyistä pettämisistä hän ei kanna huonoa omaatuntoakaan. Ehkä se hieman lohdutti, mutta silti, kauanko mieleeni tulee ajatus siitä, että olemalla kanssani saa moraalisen krapulan?

Muutamia kertoja elämässäni olen tuntenut morkkista. Se riivaa, se ei päästä otteestaan. Ajatukset palaavat tehtyihin virheisiin. Kunnes ne laukeavat jotenkin, joko tunnustamalla tosiasiat tai loppujen lopuksi unohtamalla. Heh, silloin kun keväällä firman bileissä ensimmäisen kerran suutelimme Een kanssa olin koko viikonlopun aivan piinassa, kunnes maanantaina näin hänet ensimmäisen kerran bileiden jälkeen ja hänen silmäniskunsa kertoi minulle ettei ole mitään syytä potea moraalista krapulaa. Toivottavasti sain nyt hänelle iskettyä samalla tavalla silmää ettei hän seksin jälkeen olisi morkkiksen piinassa.

Ja toisaalta, miksi sitä enää potea, viikonloppuna hän aikoo aloittaa avioerokeskustelut. En tosin pidätä hengitystä odottaessa, mutta olen taas tehnyt selväksi sen, että jos lomalta palattuani hän on edelleen samassa tilanteessa pistän pisteen tälle - mitä se nyt sitten onkaan. Suhteenalku? Hauskanpito? En tiedä, enkä halua mitenkään tätä nyt edes määritelläkään. Lomani katkaisee sen kuitenkin jollain tavoin ja asioita tapahtunee muutenkin aika paljon, joten sitä ei tiedä. Aika kait näyttää. Kuten yleensäkin. Moraalisella krapulalla tai ilman.

Lenkin jälkeen kotiin ja suihkuun. Levottomuuden taso oli sitä luokkaa, että päättelin puutarhanhoidonkin olevan paikallaan. Korkkasin pullon roséeta ja jostain kumman syystä ensimmäiset vaatteetkin mitä kaapista kaivoin osui nappiin ja tuntui hyvältä. Sen tiesin jo mitkä kengät laitan jalkaani ja jostain kumman syystä hattu vetää miehiä puoleensa, joten sellainen päähän ja ulos.

Minua ei haittaa lähteä yksin ulos. Taidan olla harvinaislaatuinen sen suhteen, kukaan ystävistäni ei sitä tee, mutta miksi jäisin kotiin yksin istumaan jos en saa saa frendiä mukaan? Yksinhän on parasta metsästääkin, ei tarvitse pyydellä kaverilta anteeksi että jättää hänet yksin. Joten avoimin mielin lempiyökerhooni ja saalistusvietti täysille!

Törmäsin mielenkiintoiseen kundiin, joka oli frendiporukalla liikenteessä. Hän alkoi heittämään läppää, mutta aika ei ilmeisesti ollut otollinen, joten jatkoin matkaani. Seuraava olikin sitten kadottanut kaverinsa, joten vietin tovin tämän namusen seurassa. Vähän nuorenoloinen, mutta mitäpä tuosta, vaikutti muuten potentiaaliselta. Harmi vain, että hänen kaverinsa soittivat ja hänen oli mentävä. Hän halusi kuitenkin numeroni, jonka annoin ennenkuin sanoimme heipat. Hitto. Taas alusta.

Menin tanssimaan, mutta kyllästyin biiseihin ja lähdin tanssilattialta. Ajattelin jo hetken kotiinlähtöä, kunnes yhtäkkiä törmäsin tähän ensimmäiseen hunksiin. Oi. Ja taas hän tuli juttelemaan. Vaikutti fiksulta, hyväkroppaiselta ja edelleen mielenkiintoiselta. Joten kun aikamme juteltuamme hän kysyi lähdetäänks panee niin villi veikkaus mikä oli vastaukseni..

Hän oli Jii, vuotta minua vanhempi ja asui omassa kämpässä toisella puolella kaupunkia. Jostain syystä hän halusi ehdottomasti, että menisimme hänen luokseen joten lähdimme baarista ja päädyimme kivannäköiseen ja persoonalliseen kaksioon. Yleensä mieluummin tulisin kotiini, mutta nyt kiinnosti nähdä miten tämä hurmuri asui. Erittäin mukavasti. Ja pora nähtävästi pysyy kundin kädessä, toivottavasti myös naisen käsittelytaito olisi vastaavalla tasolla.

Tämä toinen baari-illan tuttavuus soitti, eipä ollut sitten kait löytänyt itsellensä uutta mimmiä, mutta valitettavasti vastasin olevani jo muualla. Sinällään aika pokeria kundilta soittaa loppuyöstä, pisteet valuivat kaivoon. Olisi nielaissut epätoivonsa ja jos oikeasti kiinnostaa niin olisi soittanut vasta seuraavana päivänä. Puhelimessa kannattaisi toisinaan olla alkolukko.

Olimme niin humalassa molemmat, että päätimme Jiin kanssa mennä ihan vain nukkumaan. Ilman vaatteita kuitenkin, joten aamulla olikin helppo päästä tunnelmaan. Jii ei ihan vakuuttanut minua seksitaidoillaan, mutta menkööt se jäätävän krapulan piikkiin - tokkopa minäkään olin parhaimmillani. Sain kuitenkin mitä tarvitsin, joten ei mikään turha retki.

Puolenpäivän aikaan tuli olo, että nyt haluan kotiin. Haluan eroon meikeistäni, haluan eroon sotkuisesta tukasta, kissanpissan mausta suustani joten aloin pukea ja tehdä lähtöä. Heitimme siinä läppää ja kundi alkoi tuntua entistä kiinnostavammalta. Hitto. Kävikö nyt niin, että törmäsinkin todellakin potentiaaliseen tapaukseen..? Onneksi ei tarvinnut miettiä etenemistä asian suhteen, sillä Jii lähti saattamaan minua bussipysäkille - hän olisi tarjonnut kyydin jos olisi ollut ajokunnossa - ja kysyi puhelinnumeroani. Annoin sen ilomielin.

Kotimatkalla mietin, että olisin aivan loistavasti voinut jatkaa alkavaan Slut Walk -tapahtumaan eilisissä meikeissäni ja eilisissä kuteissani. Pää pystyssä kuljin kuitenkin Walk of Fame -kotimatkani - siksihän sitä kutsutaan, kaikki katsovat eikä tarvitse arvailla ollaanko sitä tulossa jatkoilta - mutta jotenkin hymyilytti krapulasta huolimatta. Slut Walk jäi väliin, lutkailin jo viikonlopun tarpeiksi, mutta sisimmässäni toivoin, ettei tämä jäisi tähän.

Tänään olen yrittänyt olla vilkuilematta puhelinta. Olen käynyt lenkillä pariinkin otteeseen, ensin fillarilla (kyllä, joo, uskalsin laittaa lukkopoljinkengät) ja sitten sauvomassa etten vilkuilisi luuria koko ajan. Kamala ajatus siitä, että kundi pyytää numeron siksi, ettei mimmi vain saisi otettua yhteyttä kalvaa mieltäni, mutta jotenkin tilanne ja tapa miten Jii kysyi sitä vaikutti siltä että kuulen hänestä vielä. Vai kuulenko? Jäinkö hänelle vain yhdeksi kaadoksi muiden joukkoon? Vai onnistuinko tekemään häneen vaikutuksen niin, että revanssi olisi mahdollinen? Löysin hänet Facebookista, mutta lienee parasta jättää yhteydenotto hänen kontolleen.

Ja mitäs sitten jos hän ei ota yhteyttä? Niitä mielenkiintoisia on tullut ja mennyt matkan varrella ja aina ne on loppupeleissä onnistunut unohtamaan. Ehkä olen sittenkin tuomittu olemaan itsekseni. Viihdyttämään miehiä. Antamaan hetken ilon. Hetken huuman. Erään tutkimuksen mukaan kurvikkaat naiset ovat miehille kuin huumetta, joten ehkä olen sitten sellainen kunnes miehen pää taas selviää. Voiko suhteet ylipäätään alkaa yhdenillan jutusta? Vai pitäisi ensin tapailla ennenkuin päätyy sänkyyn? Olenko liian helppo? Lienee tapauskohtaista tosin, the eksän kanssa homma alkoi seksistä, mutta mikähän lienee nykyaikana paras tapa..? Vai onko edes sellaista? Sääntöjä ja lakeja, vaikka ehkä paras on tehdä siten kuten sillä hetkellä tuntuu parhaimmalta.

No, jos ei Jii ota yhteyttä niin onhan aina Ee. Viikko meni hienosti ilman viestin viestiä hänen ollessa perheensä kanssa mökillä, mutta perjantaina päivällä hän tsättäili hetken. Ja taas lauantaina. Loma alkaa olla loppu ja paluu arkeen. Eli huomenna näen hänet taas työpaikalla parin viikon tauon jälkeen. En yhtään osaa sanoa miltä se tulee tuntumaan. Olenko innoissani? Olenko ärsyyntynyt? Välinpitämätön? Koskettaako se yhtään missään kun hän on taas edessäni? Pitäisikö sen edes? Lähden kolmen viikon kuluttua omalle lomalleni ja olen kuukauden poissa kuvioista ja mitä vain voi tapahtua. Lähinnä ehkä itselleni. Ehkä törmään mielenkiintoiseen tapaukseen, ehkä muuten vain unohdan Een. En tiedä. Aika kait näyttää tämänkin asian. Mutta silti toivon, ehkä ihan pikkiriikkisen että Jii soittaisi ennen lähtöäni. Olkoot Ee kuinka hyvä minulle, mutta tässä Jiissä on enemmän munaa.

Een suhteen tiedän että olisin niskan päällä. Hallitsevampi. Hän olisi se joka jää tossun alle vaikken häntä sinne pistäisikään, mutta hänen tunteensa on vahvemmat kuin minun. Jossain määrin se antaa tietyn turvallisuuden tunteen, nyt en päätyisi ulkoruokintaan. Mutta tämä Jii, kiehtova, menevä, ripaus vaaarallista, oi, hänen mukaansa lähtisin, mutta olisinko heikompi osapuoli? Olisinko minä se joka kinuaa mukaan, kinuaa huomiota, hyväksyntää? En ikinä enää halua siihen tilanteeseen mikä eksän kanssa oli. En halua jäädä alakynteen enää koskaan.

Lieneekö silloin paras vain olla itsekseen. Nauttia vapaudesta, yksinäisyydestä, siitä että saa tehdä mitä itse haluaa. Vaikka olisi se kait mukavaa jakaa elämänsä ilot ja surut jonkun kanssa. Jaettu ilohan on kaksinkertainen ilo ja jaettu suru vain puolet siitä. Ja krapulassa olisi mukava katsoa töllöä, saada seksiä, syödä välillä ja sekstata taas. No, onneksi se onnistuu yksinkin. Ja onneksi on ihania ystäviä, jotka muistavat olemassaoloni ja saavat oloni tuntemaan tärkeäksi! Vaikka olenkin yksin, en ole yksinäinen :)

Eilen oli ystäväni Teen synttäribileet ja törmäsin siellä Aahan. Kaksi vuotta sitten Teen synttäreillä tapasimme ensimmäisen kerran ja päädyimme punkkaan. Aa olisi halunnut tavata uudestaankin, mutta kundi ei oikein ole muuten makuuni. Viime vuonna hän yritti taas, mutta skippasin. Nyt annoin tulla isketyksi, se oli helppo veto. Ja ilmeisen onnistunutkin. Naimme pitkälle aamuun, tunti unta ja heräsin hänen kosketukseensa ja taas setti päälle. Hetken unet ja vielä uusiksi.. Kundi lähti puoli yksi joten voinee kait sanoa naineensa suurinpiirtein kellon ympäri. Nyt kun alan selvitä pahimmasta krapulasta voisin silti naida hieman lisää.. Saakohan seksistä koskaan tarpeekseen..?

Ja hetken tuumailtuani, saa, kyllä. On ollut kuiviakin kausia, useita. Varsinkin parisuhteessa. Mutta jotenkin sitä on ehkä aikojen saatossa viisastunut ja nyt jos päätyisi suhteeseen tekisi monta asiaa toisin, kuivia kausia tuskin tulisi. Krapulat tuntuvat olevan myös luovia tiloja ja tämänpäiväinen krapula on ollut täynnä katkeraa oloa, ikäviä ajatuksia ja muistoja parisuhteestani. Sain tietää the eksän olevan taas sen kottaraisen kanssa ja mietin kaikkia virheitä mitä tein. Ja miten ihmeessä se kottarainen on päässyt takaisin, minä en? Ja kuinka oikeasti päädyin heidän taukonsa aikana panemaan eksän kanssa saamatta sittenkään sitä suhdetta? Mutta se kottarainen sai eksän takaisin, miten? Mikä ihme minussa on vikana? Luojan kiitos krapula alkaa nyt hellittää, kunpa vielä joskus hellittäisi lopultakin nämä katkerat tunteetkin.

Sisisimmässäni tiedän ettei eksän kanssa enää olisi voinut tulla tasapainoista suhdetta. Irti päästäminen on vain kovin vaikeaa kun on jäänyt yksin. Eikä yksikään mies jota nyt olen deittailut ole eksä - ehkä toisaalta ihan hyvä. Mutta onko kukaan eksän veroinenkaan? Ja kuitenkin eksä ei ollut minulle se hyvä, se paras. Hän ei saanut minusta parhaimpia puoliani esille loppuviimein. Mutta miten siitä ajattelumallista pääsee eroon, että eksä oli the one? Että sitä sitten tyytyy lopulta johonkin vähemmän hyvää tajuamatta sitä, että se seuraava suhde, se seuraava mies voikin olla parempi. Koska näin luultavasti tulee olemaan. Kun sitten joskus jonkun suhteen saa aikaiseksi.

Ee soitti perjantaina, halusi kuulla ääneni. Juteltuamme niitä näitä hän kertoi vaimonsa veljenpojan kuolleen onnettomuudessa. Eli hautajaiset tiedossa. Ja samalla myös mitä ilmeisemmin avioeron lykkääminen. Sitä hän ei ääneen sanonut, mutta villi veikkaus näin tulee käymään. Selkeästi. Eihän hän nyt voi jättää vaimoaan jolla on surua. En kysynyt asiasta lykkääntyykö Een suunnitelmat, mutta minun ei. Lomani jälkeen jos mitään ei ole tapahtunut sanon Eelle heipat. Mutta jos avioeroprosessi on käynnistynyt niin mistäs tuota tietää alkaako sitten suhde. Parisuhde, jossa on muutakin kuin pussailua ja kädestäpitämistä. Sillä oioi, tällaisia seksisessioita voisin haluta selkeästi lisää, enemmän - mutten Aan kanssa. Seuraava mahdollisuus onkin sitten hieman kauempana kun pääsee taas metsästämään, mutta jos nyt ennen lomaani saisin. Ja kunnolla, kuten tänään ;)

Tulen varmaan loppuelämäni muistamaan viime lauantain, lämpimän, onnellisen lauantain. Ei nyt kaikilta osin, ei herranjumala, olin "töissä", mutta päivä oli niin tapahtumarikas ja suodattimen avulla säästän ne muutamat huippuhetket sydämeeni. Siihen voin palata kun tarvitsen lämpöä ja mukavia muistoja. Sinällään muistoa ei voi käyttää kun on paha päivä, siihen liittyy Ee ja saattaa olla ettei mies ole elämässäni niin en halua pahan päivän muistona sitä käyttää. Saattaisi alkaa harmittamaan enemmän.

Pahan päivän sattuessa kohdalle suljen silmät ja palaan Budapestin Margit -saaren suihkulähteelle. Siihen hetkeen kun ensimmäisen kerran näin sen veden tanssin, sen kauneuden musiikin soidessa taustalla. Aurinko paistoi kuumasti, mutta suihkulähteen pisarat saivat kuuman ihoni viilentymään. Istuin suihkulähteen reunalla ja tunsin pakahtuvani onnesta. Sillä hetkellä, siinä, upean näyn edessä, upean musiikin kanssa auringonpaisteessa. Talletin hetken muistoihini ja kun minulla on ollut paha päivä olen sulkenut silmäni ja palannut siihen hetkeen.

Karkasimme asiakastapahtumasta Een kanssa kahdestaan muualle. Kuljimme kuin pari, rakastunut pari, suukottelimme ja kuljimme kiinni toisissamme. Nauroimme, hymyilimme, hulluttelimme. Aurinko alkoi paistaa ja päivä ei olisi voinut olla täydellisempi. Ihanaa. Punaviini maistui hyvälle eikä elämässä ollut huolenhäivää. Oli pakahduttavan hyvä olo, pakahduttavan hyvä olla. Palasimme takaisin asiakastapahtumaan ja vaikka irrottauduimme toisistamme on sen täytynyt näkyä kauas että olemme muutakin kuin työkavereita.

Ee tuli loppujen lopuksi avec-lipullani. Sitä ei kukaan kysellyt eikä ihmetellyt, mutta olemme muuten saattaneet pistää silmään kuinka paljon asioita hoidimme yhdessä. Toki tarvitsin paljon apuja käteni takia - se ei pirulauta ole vieläkään terve - mutta kyllähän epätavallisen lähelle näissä tilanteissa tultiin. Ja sitähän en tiedä jos joku on nähnyt meidät karkuretkellämme. Tai viimein kun nautimme illan pääesiintyjästä. Karkasimme taas kaksistaan kuuntelemaan lavan tuntumaan artistia, joka ei nyt sinällään kuulu suosikkeihini, mutta koskettaa muutamilla kappaleillaan minua rajusti. Enemmän pidin edellisviikonlopun Ruisrockin kattauksesta, mutta on todella eri asia kuunnella musiikkia mimmikaverin kanssa kuin miehen jonka kanssa on sutinaa.

Kuinka upealta tuntui olla Een syleilyssä, auringon paistaessa, upeaa musiikkia kuunnellen. Ja osan kauniista kappaleista Ee vei minua. Oih. Jos jollain niin tanssimalla minut saa onnelliseksi. Olin kuin sulaa vahaa Een pyörittäessä minua. Välillä uppoiduimme suudelmaan ja oli kuin olisimme omassa pienessä kuplassamme, vain hän ja minä, sulosävelet ja aurinko. Ei mitään maailman murheita, ei huolta huomisesta, vain me kaksi, siinä hetkessä. Voi kuinka lämmin muisto jää sydämeni sopukoihin.

Viimeisen kappaleen jälkeen oli kuin olisi herännyt horroksesta. Palannut takaisin maailmaan, nähnyt ympäröivän tilanteen. Mutta mitä väliä jos joku meidät näkikin. En ole tehnyt mitään väärää. Paitsi ehkä ihastunut hieman enemmän. Palattuamme muiden joukkoon kukaan ei kommentoinut mitään, joten saattahan tuo ollakin ettei meitä ole bongattu vaikkakin aika sokea saa olla jos ei nähnyt välillämme olevaa lämpöä. Ja viimeistään kun kotimatkalla sammuin Een syliin olemme tainneet näyttää siltä ettemme ole ihan pelkästään työasioissa liikenteessä.

Ee huolehti minut kotiin, muttei jäänyt. Vieläkään. Ehkä ihan hyvä, olin sen verran sitten kuitenkin nauttinut sitä punaviiniä etten olisi ollut tarpeeksi tajuissani. Mutta milloin sitä sitten oikein voi odottaa jotain muutakin kuin kädestäpitämistä ja pussailua? Toissapäivänä olin taas kiimassa, liekö ovulaatio taas huipussaan ja töistä kotiin päästyäni päästin hieman paineita itsekseni, mutta kiima ei helpottanut. Joten kun illalla taas tsättäilimme hermostuin ettei minulle oikein enää riittäisi pelkkä halailu. Alkaa kuulemma Eekin hermostua ja tahtoisi enemmän, muttei edelleenkään ole valmis. Naurahdin taas kiimastani ja yllätyksekseni Ee lähti leikkiin mukaan. Ah kehittyneet älypuhelimet ja kamerakännykät. Ainakin nyt edes näin peniksen ja onhan tuo etäseksi sinällään hyvää kun itselleen osaa tehdä orgasmin. Vaikka tuntuisi se toisenkin tekemänä erittäin hyvältä..

Eilen kesken lomansa Ee oli hälytetty palaveriin toimistolle, joten yllättäen hän pölähti huoneeseeni iltapäivällä. Emme puhuneet eilisillan kiihkosta ja Ee vaikutti muutenkin murheelliselta, joten en ottanut asiaa puheeksi. Ee oli lähdössä koeajamaan uutta autoa ja pyysin päästä mukaan. Näin sain viettää tovin hänen kanssaan sillä tilanteita on ollut kuitenkin aika harvakseltaan. Een murheellisuus oli sydäntäsärkevää, mutta hän ei halunnut avautua. Sen hän kertoi ettemme nyt voi nähdä yli kahteen viikkoon, koska hän lähtee mökilleen. Emme siis edes tsättääkään, mutta ehkä tämä on hyvä. Tauko. Pääsen irti hieman näistä tunteista eivätkä ne ole rajoittamassa elämääni. Sillä en hitto vieköön ihastu niin kauan kun hän on naimisissa.

Illalla tsättäsimme taas ja kyselin hänen murheistaan. Ei hän edelleenkaan avautunut ja koska hän oli murheellinen edelleen ajattelin tilanteen olevan sopiva kyselemällä hieman enemmän tulevasta - mikä saanee hänet entistä murheellisemmaksi. Aikatauluista. Tulevaisuudesta. Milloin avioero tulee ajankohtaiseksi. Mitä sitten tapahtuu. Ja Ee vastaili. Ennen lomaani hän aikoo sen tehdä eli on tässä vielä koko elokuukin edessä. Sitten lähden maailman toiselle puolelle kuukaudeksi, kauas Eestä, mikä on toisaalta ihan hyvä, hoitakoot asioitaan ihan rauhassa. Seksiä saan kuulemma vielä tämän vuoden puolella, mutta en ennen matkaani. Mutta mitä tapahtuu matkan jälkeen jää nähtäväksi. Onko hän eronnut? Olenko minä tutustunut johonkin toiseen? Kuinka maailmani on muuttunut, tunteeni, tahtoni ja haluni. Kerroin Eelle, että jos palattuani hän on edelleen samassa tilanteessa kuin nyt sanon heipat hänelle. Paljon olen katsonut jo, mutta se olkoot takarajani. Ja matkalla toivottavasti pääni puhdistuu.

Kuten nyt lauantaiksi jo, ystäväni Tee pitää bileet ja tarvitsen ihastuksista puhtaan pään. Ja ehdottomasti lähden metsästysasenteella, seksiä on saatava. Siinä jääkööt yhdet Eet ihan rauhassa mökkeilemään, nyt kun en näe häntä päiväkausiin enkä kuule hänestä mitään niin ehkä se tekee todella hyvää. Ja valmistaudun myös tulevaan lomaani. Vaikka mukavaa on kyllä ollut Eenkin kanssa ja se on saanut haluamaan lisää. Enemmän. Vaikka onkin mahdotonta. Toisaalta, tiedän ettei Ee ole pelkästään piparin perässä ja hän todellakin pitää minusta, siitä kuka olen. Eipä olekaan montaa suhdetta alkanut näin pitkällä tutustumisella toiseen ennen seksiä. Ja toivottavasti tästä on jotain hyötyä, ehkä näen sen jälkeenpäin mitä, mutta nyt olisi kovin mmmmukavaa saada hieman seksiä. Pisteitä. Lauantaita odotellessa ;)

Maanantaina töissä sain aikaiseksi sellaisen vitutuksen, ettei mitään rajaa. Edellisyö oli perinteinen liskojen yö - mikä ei kovin ihme ollut juhannusdokailun jälkeen, joten olin jo heti kättelyssä väsynyt. Olisi pitänyt jäädä kotiin, mutta raahauduin toimistolle. Järjestelen yhtä asiakastapahtumaa ja sillä aiheella päivä alkoikin mennä vinoon. Tapahtuma on aina täynnä säätöä mikä saa v-käyrää ylös, mutta bensaa liekkeihin löi tsättikeskustelu Een kanssa. Saan avec-lipun tapahtumaan ja siitä on ollut puhetta jos Ee tulisi siivelläni tapahtumaan, mutta halusin siitä nyt varmistuksen. Mikä menikin sitten aivan väärään suuntaan. Ee kieltäytyi järkisyistä, mikä on ihan ymmärrettävää, mutta pääsimme taas naimisissaolo-keskusteluun ja menetin pienimmätkin hyvän tuulen rippeet.

Lähdin kotiin jossain kumman raivotilassa ja päätin nukkua hieman. Sekään ei helpottanut joten ajattelin lähteä purkamaan pahaa tuulta pitkällä pyörälenkillä. Eipä olisi kannattanut.

Sain lääkäriajan puolillepäivin joten ajattelin tiistaina mennä toimiston kautta. Eniveis joudun hakemaan läppärin ja tekemään kuun vaihteen raportit nyt etukäteen, koska saikun takia en ole loppuviikkoon töissä. Ee herrasmiehenä tarjosi kyytiä kotiin kun olin valmis ja otin sen vastaan. Kättä särki ihan mukavasti, eikä mielikään ollut paras mahdollinen. Ee jäi luokseni hetkeksi, mutta en oikein lämmennyt mihinkään pussailulle kun päässä pyöri edelleen se aina vastaantuleva naimisissaolo.

Sehän se mikä tässä oikeasti häiritsee niin suunnattomasti, estää ja vääristää kaiken. Pitäisi nauttia alkuhuumasta, mutta kun ei voi eikä uskalla. Ei uskalla antautua. Ja kuinka kauan tätä jaksaa? En odota, mutta odotan silti kuitenkin. Voi möhnä.

Joten keskiviikkona kun Ee ehdotti näkemistä olisi ollut hyvä kieltäytyä, mutta ei, en kieltäytynyt. Ja mukavan sohvallavietetyn illan jälkeen alkoi kammovitutus hiljalleen hälvetä. Mutta tunnumme aina vain palaavan tuohon "pikku" ongelmaan, vaikkei se ihan kovin iso ongelma enää sitten kuitenkaan ole. Ee hankki liput muuta kautta asiakastapahtumaan, joten hän tulee sinne sittenkin. Mikähän lienee kiinnijäämisen mahdollisuus, um, melkoinen? Tuntuu, että Ee haluaisikin jäädä kiinni ja sen mahdollisuus on kasvanut koko ajan.

Olin risteilyltä ostanut sydämenmuotoisen suklaarasian lahjaksi Eelle, sillä perjantaina hänellä oli syntymäpäivä. En ihan ole varma halusinko antaa sellaista viestiä hänelle jo, mutta en sitten käynyt ostamassa mitä tilallekaan. Ajattelin yllättää hänet ja torstai-iltana menin työpaikalle ja vein rasian kortin kera hänen työpisteelleen, sellaiseen paikkaan mistä hän sen löytää ja saa salattua asian. Mutta ei, mitä Ee tekee, jättää rasian näkyville ja aiheuttaa vuosisadan huhumyllyn töissä! Totuudenmukaisesti hän kertoi kaikille, että rasia oli vain ilmestynyt siihen, mutta sitä hän ei paljastanut keneltä se oli. Joten nyt kun palaan takaisin saikulta töihin odotan mielenkiinnolla niitä Eellä on salainen ihailija -keskusteluja. Huaah.

Päädyin perjantaina juhlimaan Een kotikaupunkiin hänen syntymäpäiväänsä. Kävelimme yhdessä, käsikkäin, kaulakkain, suutelimme avoimesti - ja koska tahansa joku hänen tuttavistaan voisi nähdä. Emme törmänneet sellaisiin, mutta mistäs tuota tietää kuka meidän on nähnyt. Ee alkaa kuulemma olla vaiheessa ettei häntä kiinnosta jääkö kiinni vai ei, mutta itse hieman olen varpaisillani siltikin. En usko että siitä seuraisi mitään hyvää. Kiinnijäämisestä. Ja jäädä kiinni mistä? Pussailusta? Voi möhnä, haluan seksiä!

Joten lauantaina metsästämään. Lähdin kummipoikani äidin Koon kanssa ja mietin miten en opi ettei hän ole sitä parasta seuraa minulle. Koolla on joku ihme vimma saada minulle mies joka ei minun nähdäkseni ole minulle lainkaan sopiva! Viime syksynä hän yritti parittaa hönön kanssa, nyt sitten viisikymppisen, kulahtaneen äijän. Ei jumalauta. Ja sen todella, todella kiinnostavan (ja komean) miehen hän hääti pois. Tämä jää kaivelemaan pitkäksi aikaa. Tosin sillä hottiksella oli sama nimi kuin eksällä, ehkä se oli varoitus sitten kuitenkin.

Illan lopuksi painuin taksiin raivon vallassa ja tilitin taksikuskille illan tapahtumista lähes huutaen. Olin niin kiihdyksissä taas Koon sekoiluista enkä usko hänen olevan lainkaan vilpitön asiassa. Yrittääkö hän naittaa minua kaikenlaisille luusereille pönkittääkseen omaa parisuhdettaan? Onhan hänellä aina hienommat kengät ja laukutkin, voi luoja. Taksikuski myötäili tuskani kanssa ja kun pääsimme pihalleni hän kysyi yllättäen voisiko hän sitten tulla saattamaan ilta edes jotenkin hyvään päätökseen. WTF? Eikö yleensä nämä illan viimeiset vonkaukset tapahdu taksijonossa - ja jonottavien kesken? Ja todella epätoivoiset vonkaavat kuskia - muttei kuski koskaan asiakasta..? Kaikkeen sitä törmääkin!

Mutta mikä jottei, komearunkoinen kaveri ja myöhemmin kuulin hänen olevan vain 27-vuotiaskin. Puumailu on hieno laji, varsinkin näin vahingossa. Kyllä kundi hommansa osasi, varustelukin oli oikein sopivaa luokkaa, mutta kun hän tullessaan huutaa "voi vitsinvitsi" tuumasin tämän olevan vain kertaluontoinen kyyti tältä kundilta. No, sainpahan pisteen.

Ee oli illan aikana laittanut tekstarin kuinka hänellä on ikävä ja vastasin siihen vasta krapuloissani. Päädyimme tsättäilemään ja tilitin Koon tekemisistä - jätin kyllä sen hottiksen karkoituksen kertomatta. Ee kirjoitti takaisin, että sano sille Koolle että olet löytänyt jo oikean etkä tarvitse paritusapuja. Oikean? Piti varmistaa tarkoittiko Ee itseään ja jäin sen jälkeen miettimään onko Ee minulle se oikea? Voiko kukaan olla "se oikea"? Eksä oli lähes täydellinen, muttei vissiin sittenkään se oikea, mutta kuinka paljon epätyydyttäviä ominaisuuksia on vain nieltävä, että voi sanoa jonkun olevan oikea? Vai onko se sitä, että tuntee itsensä hyväksi toisen seurassa, pitää itsestään? Saako se oikea tuotua sinun parhaat puolesi esille? Sitäkö se oikeus on?

Tätä voikin sitten pohtia odotellessa Een vapautumista. Hän kovin haaveilee, että voisi tapailla minua avoimesti, mutta niin kauan kun hän on naimisissa asiat menevät miten menevät. Ja seksin haen nähtävästi vaikka kuinka yllättävistä paikoista kunnes Eekin sitä tarjoaa. Jatkan siis elämäni ihmettelyä, jossa sittenkin taitaa tapahtua paljon. Ja kaikenlaista. Jopa niinkin ihmeellisiä asioita kuin turkulaisen rekkamiehen yllättävä tökkäys Facebookissa. Miksi tämä yhteydenotto? Johan tuosta alkaa pari vuotta olla ja voisin kuvitella, että hän ymmärtäisi minun olevan ihan tyytyväinen ilman häntä. Mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa, vaikkei niitä "oikeita" taida oikeasti ollakaan.